Miesten välisestä ystävyydestä: Ikaros-hankkeen matkassa

Kirjoittaja on tehnyt sosionomiopintojen syventävää kehittämistyön harjoittelua Ikaros-hankkeessa loka-joulukuun 2017. Ikaros-hankkeessa tuetaan ikämiesten arjen osallisuutta.

Yksinäisyys näyttäytyy ikämiehen elämässä monin eri tavoin ja on riippumaton siitä, elääkö tämä yksin vai parisuhteessa. Ikaros-hankkeessa ja sen arvioinnissa kiinnitetään huomiota ikämiesten kokemaan yksinäisyyteen ja hyvinvointiin, toimintakykyyn, terveyden ja osallisuuden paranemiseen, ikämiesten kokemukseen tiedon ja palveluiden saannista sekä kokemukseen toimintaan osallistumisen kynnyksen madaltumisesta.

Haastattelin näiden arviointikriteerien pohjalta kaikkiaan 8 miestä Ikaros-hankkeen Rantakylän ja Kiihtelysvaaran toiminta-alueelta. Esille nousi miesten tarve päästä puhumaan ja keskustelemaan asioistaan jonkun toisen kanssa. Kaivattiin miehille omaa keskusteluryhmää ja ylipäätään miehille suunnattua harrastetoimintaa.

Sosiaalisten suhteiden lisäksi miehet kaipasivat myös apua käytännön asioiden hoitamiseen. Taloudellisissa ja oikeudellisissa sekä hakemusasioissa kaivattiin konkreettista apua ja henkilökohtaista neuvontaa. Myös ystävällisen kohtaamisen tärkeys nousi haastatteluissa esille.

Eräs Velmut-ryhmässä kävijä sanoi ryhmän olevan ”henkiselle puolelle lisävoimia antava ja siellä sitä vireyttä antava”. Miehet kokivat saaneensa Ikaros-hankkeen kautta monenlaista apua ja tukea arkeensa. Velmut-ryhmän kautta he olivat saaneet paljon uusia ystäviä ja mahdollisuuksia purkaa omia ajatuksia ryhmässä tuttavien kanssa. Velmut-ryhmä oli tuonut myös heidän arkeensa tekemistä ja antanut syyn lähteä liikkeelle kotoa. Eräs Velmu kuvasi, että ryhmässä oleminen auttaa häntä olemaan ”poissa pahanteosta”.

Moni miehistä totesi, ettei ollut osallistunut ryhmätoimintaan ennen Velmut-ryhmää. Osallistumiseen lähes poikkeuksetta vaikutti henkilökohtainen kontakti ryhmään pyydettäessä: ”Hyvin helposti se paperi jää tai sen heittää roskiin.” Eräs Velmut-ryhmäläinen totesi, että kynnys osallistua ryhmiin on korkea: ”En olis lähteny, jos ei olis henk. koht. pyytäny”. Todettiin myös, että kynnys osallistua pienenisi, kun olisi joku henkilö, joka veisi ja olisi mukana ryhmän ensimmäisillä kerroilla.

Myös omaa osallisuutta ryhmän toiminnassa pidettiin tärkeänä, vaikkakin ryhmän ohjaajan rooli koettiin myös merkittäväksi. Koettiin, että on tärkeää päästä vaikuttamaan ryhmän toiminnan sisältöön, mutta kaivattiin myös ajoittain teemoja, joita käsitellään johdetusti. Eräs Velmuista totesi, että on tärkeää, että on jotain ”mitä minäkin pystyn tekemään”. Tärkeinä asioina pidettiin yhdessäoloa, olemisen iloa ja keskusteluita. Ryhmäläiset kokivat mukaviksi myös erilaiset retket ja reissut, talkoot ja työhommat.

Toiminnan kuvattiin antavan myös mahdollisuuksia vaikuttaa ja osallistua. Toisaalta koettiin, että vaikuttamaan pystyy, mikäli haluaa, mutta todellista vaikuttavuutta epäiltiin. Eräs miehistä totesi, että ”voipi vaikuttaa, mutta en tiiä, onko siitä sitten mitään hyötyy”. Myös omaa osaamista vaikuttamisessa epäiltiin; ”Noku sitä tuntee, ettei siitä oo mitään, ei ossaa mittään mitä vois tehä”, ”Ei tässä ossaa oikein mittään pyytää, eikä mittään”.

Kaiken kaikkiaan ikämiehet kokivat, että hyvinvointia tukevia palveluita oli saatavilla tarpeeksi, mutta tietoa ja palveluita ei saa, jos ei niitä itse osaa hakea ja kysyä. Ikämiesten mielestä jalkautuva palveluohjaus parantaisi tiedonsaantia palveluista.

Tänä päivänä ikäihmisille on suunnattu monenlaista ryhmätoimintaa. Pääsääntöisiä kävijöitä ryhmissä ovat kuitenkin naiset. Miksi miehiä ei usein saada osallistumaan ryhmiin? Pitäisikö toimintaa ja tekemistä suunnata enemmän miehille, vai tulisiko toiminnan olla enemmän osallisuutta mahdollistavaa? Tulisiko palveluohjauksen olla nykyistä tehokkaampaa ja jalkautuvaa?

Miten siis tukea paremmin ikämiesten arjen osallisuutta? Siihen on mielestäni tässä saatu monia hyviä vastauksia ikämiehiltä itseltään. Haasteena on enää toteutus ja se, miten ne saadaan juurtumaan yhteiseen toimintakulttuuriimme.

Sari Korhonen