Yhdenvertaisuus - uhka vai mahdollisuus?

Laki määrää suomalaiset työnantajat edistämään tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Yksi väline tähän on yhdistyksen, yrityksen tai organisaation tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelma. Tällaisen suunnitelman tarkoitus on paitsi edistää naisten ja miesten tasa-arvoa, myös tehdä näkyväksi yhdenvertaisuuden esteitä. Työelämässä tasa-arvossa keskitytään palkkaan, yhdenvertaisuudessa muihin asioihin. Tasa-arvosuunnitelma on lakisääteinen, mikäli työnantajan palveluksessa on säännöllisesti yli 30 työntekijää.

Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksessä tilanne on toistaiseksi niin hyvä, että alkuvuoden aikana yhdessä henkilöstön kanssa valmisteltu ja kevään aikana julkaistava ensimmäinen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelma keskittyy erityisesti ongelmien ennaltaehkäisyyn ja hyvän tilanteen säilyttämiseen. Matalan hierarkian asiantuntijaorganisaatio on yhdenvertaisuussuunnittelulle positiivinen ja vastaanottava ympäristö.  Työntekijöillä oli omia ideoita ja niitä tuotiin suunnitelman tekijän tietoon aktiivisesti. Hyviä ideoita jäi tilan ja ajan puutteen vuoksi vielä varastoonkin tulevaa käyttöä odottamaan.

Sosiaaliturvayhdistyksen henkilöstö on tilastollisesti riskiryhmää syrjinnän ja seksuaalisen häirinnän suhteen. Suomalaisen työelämän tilaa vuosittain kartoittavan työolobarometrin mukaan syrjintää määräaikaisissa työsuhteissa olevat työntekijät kokevat melko paljon syrjintää työsuhteen muodon perusteella. Yhdistyksessä työskennellään lähinnä määräaikaisissa työsuhteissa. Eniten seksuaalista häirintää kokevat STTK:n tuoreen kansalaiskyselyn mukaan nuoret ja nuorehkot naiset. Tähänkin ryhmään kuuluvia työntekijöitä on yhdistyksessä paljon. Lisäksi yhdistyksessä on muualla kuin Suomessa syntyneitä työntekijöitä, jotka ovat riskiryhmää syrjinnän suhteen.

Näistä lähtökohdista saattaisi yllättää, ettei työpaikalla tasa-arvokyselyn mukaan ollut esiintynyt lainkaan seksuaalista häirintää ja syrjintääkin hyvin minimaalisesti. Mahdollisesti matala hierarkia, työyhteisön naisvaltaisuus ja suurintaa osaa yhdistävä määräaikaisuus ovatkin syrjintää ja häirintää ennaltaehkäiseviä tekijöitä. Pienessä työyhteisössä, jossa kaikkien esimies on sama henkilö, myös johtamisella on tavallista suurempi merkitys.

Syrjintä ja työpaikkakiusaaminen voivat olla oireita henkilöstön yleisestä pahoinvoinnista. Yhdenvertaisuuden ja työhyvinvoinnin edistämiseen on liiketaloudellisiakin syitä: työporukka, jonka hyvinvoinnista ja yhdenvertaisuudesta työnantaja huolehtii, on tehokkaampi ja tuottavampi.

Organisaation ei kannata tuudittautua tämän hetkiseen hyvään tilanteeseen. Arvostava ja kunnioittava työkulttuuri on luotu ponnistusten kautta eikä syntynyt itsestään. Uudet työntekijät pitäisikin sitouttaa yhdistyksen työkulttuuriin jo perehdytysvaiheessa ja luoda organisaatioon rakenteita, jotka tukevat paitsi työhyvinvointia, myös yhdenvertaisuutta.

Hyvinvoiva, tasa-arvoinen, yhdenvertaisuutta edistävä ja kunnioittava työyhteisö on silti tietyin edellytyksin varmasti mahdollista rakentaa yksinkertaisillakin konsteilla. Vanhalla perusohjeella - kohtele toisia niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan - pääsee pitkälle!

Pietari Akujärvi

Kirjoittaja teki yhteiskuntapolitiikan opintoihin liittyvän harjoittelunsa Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksessä ja vastasi yhdistyksen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelman laatimisesta yhdessä työsuojelutoimikunnan kanssa

Potentiaalisesti onnelliset

Miten hyvinvointia vaalitaan? Hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen on juuri nyt tapetilla maakuntauudistuksen myötä. Huolenaiheena on ollut, jääkö kuntien ennaltaehkäisevä työ puuhasteluksi maakuntarakenteiden varjoon. Kysymys on siksi äärimmäisen tärkeä.

Olen nyt vuoden ajan kuullut kaiken maailman sote-muutosjohtajien puheita siitä, kuinka hyvinvointia edistävässä kunnassa lenkkipolut pidetään kunnossa, ja teatterikin löytyy. Onko tämä todella parasta, mihin pystymme? Ei riitä, että hyvinvointityö nähdään sellaisena kuin se nyt on, vaan täytyy tähdätä nykytilaa parempaan. Suomi on ehkä ollut monella mittarilla onnistunut projekti, mutta keskiarvot eivät lämmitä kenenkään mieltä. Jos et ole onnellinen, se ei lohduta, että keskimäärin olemme rahtusen onnellisempia kuin jokin toinen porukka.

Aikanaan järjestöt tekivät minut osaltaan onnelliseksi. Miksi ihmeessä, kysyt ehkä. Onnellisuuteni rakentui tietenkin monen tekijän varaan – minulla oli toki jo monenlaisia hyviä osumia elämän onnenpyörässä takana. Järjestöjen osalta kyseessä oli ennen kaikkea kourallinen samalla tavalla ajattelevia, intohimoisia ihmisiä. Joskus jo se, että on mahdollista tavata heitä säännöllisesti, on iso askel kohti onnellisuutta. Onnistuminen yhdessä ja yhteisille epäonnistumisille nauraminen ovat toinen askel.

Kävin usein teatterissa. Kuuntelin nuorisoteatterien huikeita tekstejä, jotka avasivat minulle uusia tapoja ajatella. Joskus tekstit sanoittivat maailmaa juuri niin kuin siitä itse ajattelen. Lauloin kuorossa, jossa ei tarvinnut käsitellä vaikeita asioita; riitti, että lauloi suurin piirtein kuten vieressä istuvat. Joskus kävin kapuamassa Karelian Kiipeilijöiden kiipeilyreittejä. Minä en juurikaan pidä liikunnasta, ja silti he saivat minut liikkumaan.

Olipa onnellisuuteni kenen ansiota tahansa, yksi asia on selvä. Ilman paikallisia järjestöjä elämä olisi tyhjää. Kaikki eivät asioi juurikaan terveyskeskuksissa eivätkä koe kaipaavansa ohjausta tai tukea. Mutta vastavoimat käyvät kädenvääntöä minussa, ja niin ne vääntävät kättä myös sinussa. Olemme jokainen potentiaalisesti onnellisia tai onnettomia, ja tähän ennaltaehkäisevä työ pyrkii vaikuttamaan. Hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen tähtää lopulta onnellisuuden voittoon.

On selvää, että järjestöillä ja yhteisöillä on yllättävän monessa elämän kohdassa roolia. Jos paikallisten järjestöjen asema tehdään epämääräiseksi, vapaaehtoiset uupuvat ja moni ihmisille tärkeä toiminta lakkaa. Järjestöjä tulee tukea joka suunnalta ja kaikin keinoin. Toimiva järjestö ei saa joutua väliinputoajaksi, jonka tukeminen ei oikein kuulu kenenkään vastuulle. Tarvitaan leppoisa, salliva ilmapiiri järjestötoiminnalle.

Järjestöaktiiveja väsyy jo nyt. Työtä on aina enemmän kuin aikaa, ja kun intohimo ajaa eteenpäin, on vaikeaa sanoa ei. Jos nämä kultaiset ihmiset väsyvät monimutkaiseen toimintaympäristöön ja sekalaisiin tukimenettelyihin, miten käy onnellisuudelle? Silloin ne, joita huvittaa lenkkeillä, ovat häviävä, naurettava vähemmistö.

 

Aino Leppänen

Kirjoittaja toimii yhteistyökoordinaattorina Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksessä. Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys täyttää tänä vuonna 80 v

Kirjoitus on julkaistu Sanomalehti Karjalaisessa P-K Sotun juhlavuoden Ihmisen asialla -sarjassa 18.3.2018

Tippuiko sosiaalinen kyydistä?

”Sehän on ihan samanlaista kuin vaikkapa saippuan tuotanto”, sanoi johtamiskonsultti sosiaalipalveluista runsaat kolmekymmentä vuotta sitten. Esimerkiksi vanhusten ja vammaisten ihmisten jokapäiväistä elämää mahdollistava apu ja tuki ovat sosiaalipalvelua.

Niinhän se sitten meni. Ihmisten välisistä palveluksista tuli palveluja, tuotteita ja tuotantoa ja kunnan asukkaista asiakkaita. Pian alettiin kilpailuttaa. Liiketoiminnasta saatiin uudet sanat ja eurotuloksen seurannasta mittarit. Tänään tuotanto keskittyy. Palvelujen monipuolistajiksi 1990-luvulla toivotut pien- ja perheyritykset alkavat olla vain perinnetietoa. Kunnalliset ja muut yleishyödylliset tuottajat pyörivät samoissa tuotantomyllyissä voimatta vahvuuksiaan käyttää. Kustannustehokkaiksi hiotuissa tuotantoprosesseissa vanhukset, eri tavoin vammaiset ihmiset sekä lastensuojelua tarvitsevat lapset soljuvat valvontateknologian seuraamina.  Talouslehdet kirjoittavat hoivateollisuudesta sijoittajanäkymineen, investointeineen, nousevine ja laskevine kursseineen. Liiketoiminnalla on taipumus hakea kasvua, valloittaa markkinoita ja yhä parempia tuloksia. Rahoittajina jatkavat kuitenkin veronmaksajat, viimekädessä.  Tätäkö halusimme? Kaikkihan tätä olimme ylös rakentamassa. Jäikö jokin huomaamatta?

”Lähin omainen on viranomainen”, väitettiin vielä 1990-luvulla. Pelättiin, että viranomaissuhteet syrjäyttävät ihmisten väliset omaehtoiset sosiaaliset suhteet ja toimeliaisuuden. Enää siitä ei pelkoa ole. Onko viranomaisen sijaan astunut jo hoivafirman myyntihenkilö, ehkä pian algoritmi?

Sosiaalipalvelujen etuliite ”sosiaali” kertoo ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta ja luottamuksesta.   Välittäminen, vastuunotto ja huolenpito toisistamme ovat myös sosiaalista. Suomen historian tunnetuin sosiaalisen periaate taitaa olla: ”veljeä ei jätetä”. Luottamus on tunnetusti parisuhteen, ystävyyden ja eri yhteisöjen ja yhteiskunnan perustus. Luottamusta tuskin voidaan tuotteistaa ja hinnoitella.  Sosiaalisissa palveluissa apu tai tuki on tarpeen ja tilanteen mukaista, yhdessä sovittua. Apu ja tuki eivät katkea ostosopimuksen, tuotekuvauksen tai palvelustelin normin täytyttyä. Toisenkin lasin vettä janoonsa saa lisälaskutuksen käynnistymättä.

 Erilaiset ja eri tarpeisiin luodut sosiaalipalvelut on aikaansaatu yhdistystoiminnoin ja muun kansalaisten omaehtoinen toimeliaisuuden ansiosta alkaen 1800-luvun puoliväliltä. Innovaatiot ovat nostetut arjen keskeltä ja vaihe vaiheelta parannetut. Ensiksi kunnat ja viimeksi yritykset ovat ottaneet omakseen kansalaisyhteiskunnan aikaansaannokset, mutta onko sosiaalinen, koko toiminnan ydin pudonnut kyydistä?

Varttuneeseen ikään yltänyt Pohjois-Karjalan sosiaaliturvayhdistys vuosikymmenestä toiseen yhdistänyt maakunnan ihmisiä ja yhteisöjä luottamuksen vahvistamiseksi. Yhdistys on kirvoittanut uusia näkökulmia ja toimintoja ajan tarpeisiin. Lähiajan urakkana saattaa olla sosiaalisen jälleenrakennus.

Markku Niemelä
sosiaalineuvos

Kirjoittaja toimii Kehitysvammaisten palvelusäätiön vanhempana neuvonantajana sekä

kansalaisjärjestötoimijana mm. Vammaisfoorumin hallituksessa

Markku Niemelä toimi aktiivisesti  Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksen  hallituksessa 1990 -luvulla ja puheenjohtajana vv 1998-2000

Tämä blogi on julkaistu sanomalehti Karjalaisessa kolumnina yhdistyksen 80 v juhlavuoden Ihmisen asialla -sarjassa 9.3.2018

Miesten välisestä ystävyydestä: Ikaros-hankkeen matkassa

Kirjoittaja on tehnyt sosionomiopintojen syventävää kehittämistyön harjoittelua Ikaros-hankkeessa loka-joulukuun 2017. Ikaros-hankkeessa tuetaan ikämiesten arjen osallisuutta.

Yksinäisyys näyttäytyy ikämiehen elämässä monin eri tavoin ja on riippumaton siitä, elääkö tämä yksin vai parisuhteessa. Ikaros-hankkeessa ja sen arvioinnissa kiinnitetään huomiota ikämiesten kokemaan yksinäisyyteen ja hyvinvointiin, toimintakykyyn, terveyden ja osallisuuden paranemiseen, ikämiesten kokemukseen tiedon ja palveluiden saannista sekä kokemukseen toimintaan osallistumisen kynnyksen madaltumisesta.

Haastattelin näiden arviointikriteerien pohjalta kaikkiaan 8 miestä Ikaros-hankkeen Rantakylän ja Kiihtelysvaaran toiminta-alueelta. Esille nousi miesten tarve päästä puhumaan ja keskustelemaan asioistaan jonkun toisen kanssa. Kaivattiin miehille omaa keskusteluryhmää ja ylipäätään miehille suunnattua harrastetoimintaa.

Sosiaalisten suhteiden lisäksi miehet kaipasivat myös apua käytännön asioiden hoitamiseen. Taloudellisissa ja oikeudellisissa sekä hakemusasioissa kaivattiin konkreettista apua ja henkilökohtaista neuvontaa. Myös ystävällisen kohtaamisen tärkeys nousi haastatteluissa esille.

Eräs Velmut-ryhmässä kävijä sanoi ryhmän olevan ”henkiselle puolelle lisävoimia antava ja siellä sitä vireyttä antava”. Miehet kokivat saaneensa Ikaros-hankkeen kautta monenlaista apua ja tukea arkeensa. Velmut-ryhmän kautta he olivat saaneet paljon uusia ystäviä ja mahdollisuuksia purkaa omia ajatuksia ryhmässä tuttavien kanssa. Velmut-ryhmä oli tuonut myös heidän arkeensa tekemistä ja antanut syyn lähteä liikkeelle kotoa. Eräs Velmu kuvasi, että ryhmässä oleminen auttaa häntä olemaan ”poissa pahanteosta”.

Moni miehistä totesi, ettei ollut osallistunut ryhmätoimintaan ennen Velmut-ryhmää. Osallistumiseen lähes poikkeuksetta vaikutti henkilökohtainen kontakti ryhmään pyydettäessä: ”Hyvin helposti se paperi jää tai sen heittää roskiin.” Eräs Velmut-ryhmäläinen totesi, että kynnys osallistua ryhmiin on korkea: ”En olis lähteny, jos ei olis henk. koht. pyytäny”. Todettiin myös, että kynnys osallistua pienenisi, kun olisi joku henkilö, joka veisi ja olisi mukana ryhmän ensimmäisillä kerroilla.

Myös omaa osallisuutta ryhmän toiminnassa pidettiin tärkeänä, vaikkakin ryhmän ohjaajan rooli koettiin myös merkittäväksi. Koettiin, että on tärkeää päästä vaikuttamaan ryhmän toiminnan sisältöön, mutta kaivattiin myös ajoittain teemoja, joita käsitellään johdetusti. Eräs Velmuista totesi, että on tärkeää, että on jotain ”mitä minäkin pystyn tekemään”. Tärkeinä asioina pidettiin yhdessäoloa, olemisen iloa ja keskusteluita. Ryhmäläiset kokivat mukaviksi myös erilaiset retket ja reissut, talkoot ja työhommat.

Toiminnan kuvattiin antavan myös mahdollisuuksia vaikuttaa ja osallistua. Toisaalta koettiin, että vaikuttamaan pystyy, mikäli haluaa, mutta todellista vaikuttavuutta epäiltiin. Eräs miehistä totesi, että ”voipi vaikuttaa, mutta en tiiä, onko siitä sitten mitään hyötyy”. Myös omaa osaamista vaikuttamisessa epäiltiin; ”Noku sitä tuntee, ettei siitä oo mitään, ei ossaa mittään mitä vois tehä”, ”Ei tässä ossaa oikein mittään pyytää, eikä mittään”.

Kaiken kaikkiaan ikämiehet kokivat, että hyvinvointia tukevia palveluita oli saatavilla tarpeeksi, mutta tietoa ja palveluita ei saa, jos ei niitä itse osaa hakea ja kysyä. Ikämiesten mielestä jalkautuva palveluohjaus parantaisi tiedonsaantia palveluista.

Tänä päivänä ikäihmisille on suunnattu monenlaista ryhmätoimintaa. Pääsääntöisiä kävijöitä ryhmissä ovat kuitenkin naiset. Miksi miehiä ei usein saada osallistumaan ryhmiin? Pitäisikö toimintaa ja tekemistä suunnata enemmän miehille, vai tulisiko toiminnan olla enemmän osallisuutta mahdollistavaa? Tulisiko palveluohjauksen olla nykyistä tehokkaampaa ja jalkautuvaa?

Miten siis tukea paremmin ikämiesten arjen osallisuutta? Siihen on mielestäni tässä saatu monia hyviä vastauksia ikämiehiltä itseltään. Haasteena on enää toteutus ja se, miten ne saadaan juurtumaan yhteiseen toimintakulttuuriimme.

Sari Korhonen

Työttömän ääntä kuunneltiin eduskunnassa

Olen pitkin syksyä ja alkutalvea seurannut eduskunnan kyselytunteja ja muuta keskustelua sosiaalisessa mediassa koskien tulevaa valtion talousarviota. Etenkin kiistelty työttömyysturvan aktiivimalli on askarruttanut minua kovasti. Olen miettinyt, että mitä vaikuttavuutta olisi, jos meitä kansalaisia kuunneltaisiin eri valiokunnissa enemmän, ja mielipiteemme otettaisiin oikeasti huomioon. Olisiko esimerkiksi tuo aktiivimalli saanut toisenlaisen muodon? Kuitenkin kaikki päätökset, jotka tehdään lakeja laadittaessa, päätyvät muokkaamaan meidän kansalaisten elämää, toisten parempaan ja toisten huonompaan suuntaan.

Kävin nimittäin ihan läheltä seuraamassa tätä tärkeää työskentelyä, kun sain lokakuussa kutsun työelämä- ja tasa-arvovaliokunnalta tulla antamaan asiantuntijalausuntoa kuulemiskokoukseen.

Kun hallitus antaa esityksensä valtion talousarvioksi, Työelämä- ja tasa-arvovaliokunta antaa omaa toimialaansa koskevan lausunnon tähän esitykseen, ja tätä tukemaan kuullaan eri aloilta asiantuntijoita. Kun Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksen edustaja kutsuttiin antamaan asiantuntijalausunto omalta toimialaltaan, valiokunnalta tuli pyyntö saada mukaan myös työllisyyden asiakasraadin edustaja, ja tähän tehtävään valikoiduin minä.

 Työllisyyden asiakasraatihan on P-K:n Sosiaaliturvayhdistyksen käynnistämä ryhmä, joka keskustelee ja antaa lausuntoja niitä pyytäville instansseille erilaisista, erityisesti työttömiä koskevista kiperistä asioista. Olemme keskustelleet mm. asioimisen helppoudesta (tai vaikeudesta) työllisyyspalveluiden viranomaisten kanssa, ikäihmisten työttömyydestä, nuorten työttömyydestä, piilotyöpaikoista jne.  Olemme antaneet hyviä kehitysehdotuksia asioiden parantamiseksi, jne.

Keskustelua on käyty myös tuosta uudesta aktiivimallista, josta olimme hyvin huolissamme, koskettaahan se nimenomaan raadin jäsenten omaa elämää, suurin osahan meistä on jonkinlaisen työllisyyspalvelun piirissä, ei siis ”oikeassa” työssä.

Kuulemistilaisuudessa asiakasraadin edustajalta pyydettiin nimenomaan lausuntoa siitä, mitä hyviä ja huonoja puolia palveluissa on tällä hetkellä. Tärkeä osa lausuntoa oli myös kysymys siitä, miten palveluita pitäisi kehittää, että ne palvelisivat paremmin työtöntä.

Kuulemistilaisuus järjestettiin eduskuntatalossa lokakuun 6. päivänä valiokuntahuoneessa. Paikalla meidän lisäksemme oli myös muiden tahojen asiantuntijoita. Kaikki asiantuntijat pyydettiin valiokuntahuoneeseen yhtä aikaa, näin saimme seurata toistemme esityksiä. Esitysten jälkeen meille esitettiin kysymyksiä asiaan liittyen. En lähde erittelemään kysymyksiä tässä kohtaa sen enempää, kuin että ne koskivat läheisesti työttömän ihmisen arkea ja pärjäämistä. Valiokuntaedustajat olivat siinä mielessä lukeneet etukäteen tarkkaan antamamme kirjallisen lausunnon, että tiesivät, mitä kysyä ja mihin halusivat tarkennusta. Mielestäni onnistuimme hyvin, koska meiltä, P-K:n Sosiaaliturvayhdistyksen edustajalta ja minulta kyseltiin paljon, ja etenkin minun mielipiteeni olivat haluttuja. Kansalaisen ääntä haluttiin kuulla, ja olinkin havaitsevinani sen, että sanomani otettiin vakavasti, ja siitä keskusteltiin kokouksessa vilkkaasti. Kuulemistilaisuuden lopussa valiokunnan puheenjohtaja Tarja Filatov kiitti lämpimästi meitä osallistumisesta ja antamastamme lausunnosta.

Olin tietenkin kuin kuumilla hiilillä koko kuulemistilaisuuden ajan, kun eihän minulla ole hirveästi kokemusta lausuntojen antamisesta, saatikka sitten kansanedustajien kysymyksiin vastaamisesta. Mutta huomasin, että ihmisiä hekin ovat, ja antavat arvon asialle, eikä tavalle, jolla se esitetään. Ei tarvinnut osata hienoja lausekiemuroita, eikä pokkurointia, lausunto vain tiskiin ja sillä hyvä.

Käynnistä jäi hyvä mieli, ja toivonkin, että eduskunta kutsuu entistä enemmän meitä ”tavallisia” ihmisiä kuulemistilaisuuksiinsa. Luulen, että jossain määrin kansalaisen ääni saattaa yllättää lainsäätäjän ja joskus jopa kääntää kelkkaa parempaan suuntaan.

Heli Karttunen

työllisyyden asiakasraadin jäsen

Vanhakin yhdistys voi uudistua!

Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys täyttää tänä vuonna 80 vuotta. Juhlavuotta aloittaessamme kaivoin esille 75-vuotis juhlalehden pääkirjoituksen, jossa olin pohtinut yhdistyksen roolia historian kulussa.

Näinhän se meni:

”Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys rekisteröitiin itsenäiseksi toimijaksi 3.10.1938  - 75 vuotta sitten. Toiminta katsotaan kuitenkin alkaneeksi jo vuonna 1925, jolloin Joensuun Kunnalliskodilla perustettiin Suomen Köyhäinhoitovirkailijain Pohjois-Karjalan haaraosasto. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kunnalliskodin johtaja Paavo Lahti, sillä tärkeäksi katsottiin, että puheenjohtajana toimii mieshenkilö!

Jo perustettaessa tarkoituksena oli koota yhteen alalla toimivia henkilöitä ja lisätä heidän tietotaitoaan. Lisäksi haluttiin kehittää huoltomenetelmiä, sillä koulutuksen ja osaamisen tarve oli tuon ajan  Suomessa huutava.  Jäseninä yhdistyksessä oli lakimääräisen köyhäinhoitoalan työntekijöitä, eri yhdistysten edustajia ja huoltoalan hallinnollisia johto- ja toimihenkilöitä.

Vanhoja pöytäkirjoja on antoisaa lukea. Vuosien 1920-40 aikana pidettiin paljon kokouksia ja esitelmätilaisuuksia. Aiheita kokouksissa olivat mm. kunnalliskodin ruokalista, työpukukysymys ja miljoona-arpajaiset. Koulutuksia ja luentoja pidettiin aiheista: Sterilisoimislain täytäntöönpano, mikä on edullisin huoltomuoto vajaaälyllisille lapsille, aviottomien lasten huolto ja sijoitus, yhteiskunnallisen huoltotoimen yleistä perustelua, liinavaatteiden hoito ja ravitsemisen perusteet. V 1939 vuosikokousesitelmän aiheena  oli  Valon ja pimeyden kamppailu ja sairasmielisten hoidon järjestäminen. Välirauhan aikana yhdistys otti huollettavakseen kummilapsen, puolitoistavuotiaan Raili Elisabethin, jonka isä oli kaatunut talvisodassa. Kummilasta tuettiin ”jonkin verran rahassa, mutta suurin piirtein luonnossa”: hankittiin vaatteita, lammas ja lääkärin apua. Sodan jälkeiset esitelmien aiheet sotapojan työhuolto, raittiushuolto ja  siirtoväenhuolto kertovat ajan tarpeista.

1960 luvulle tultaessa toiminta kuulostaa jo nykykielisemmältä ja vuosikokouksessa 1962  suomalaisen sosiaalipolitiikan isä, Heikki Varis, esitelmöi aiheesta ”Sosiaaliturva 1960-luvulla”. 1960-luvun arvomaailmasta kertovat esitelmät perhepinnareiden huollosta ja alkoholiliikkeen toimenpiteistä väkijuomien käytön ohjaamiseksi toivottuun suuntaan sekä nuorison seksuaalisesta pahantapaisuudesta.

”Vaivalloiset matkat ja hajalleen ripotellut jäsenet” eivät tyrehdyttäneet yhdistyksen toimintaa vaikeinakaan vuosina. Vuosikymmenien ajan yhdistyksen toiminta perustui - kuten yhdistystoiminta nykyäänkin -ihmisiin, jotka antavat omaa aikaansa rakentaakseen yhteistä hyvää. ”

Juhlalehden pääkirjoituksessa kerroin, että  lehden tarkoituksena on osoittaa kunnioitusta näille historian toimijoille ja sille työlle, mitä asialle omistautuneet ihmiset ovat tässä maakunnassa tehneet. Halusimme myös nostaa esille sosiaaliturvan näkökulmasta ajankohtaisia, hankalilta tuntuvia kysymyksiä väliinputoajista, osallistavasta sosiaaliturvasta ja eriarvoisuuden etenemisestä. Osana historiallista jatkumoa esittelimme vuorostamme yhdistyksemme hankkeita ja niiden kautta tehtävää työtä osallisuuden, moniarvoisuuden, työllisyyden ja monikulttuurisuuden edistämiseksi.

Tätä työtä jatkamme edelleen entistä moniäänisemmin ja yhdessä laajan  kumppaniverkoston kanssa sekä maakunnassa että valtakunnallisesti.  Tavoitteenamme on olla ihmisen asialla. Se on vaativa ja vastuullinen lupaus mutta sen eteen kannattaa ponnistella!

Elina Pajula