Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksen blogi: Samaa penkkiä istuen

Miksi raivostun, kun näen kerjäläisiä. Miksi hermostun, kun teemuselänteet ja kumppanit keräävät rahaa lastensairaaloihin. Miksi ahdistun, kun ravintoloiden ja baarien työntekijät toivovat tippejä pientä palkkaansa täydentämään. Siksi, että sellaiseksi minut ja kaltaiseni on kasvatettu tasa-arvoisessa ja hyvinvointia jakavassa Suomessa. Sen Suomen synnyttivät yhdistykset ja järjestöt, jotka kokosivat kansalaisia tasa-arvoisena yhteiseen työhön omien päämäärien ja samalla yhteisen hyvän rakentamiseen. Oma etu oli samalla yhteinen etu, oltiinpa sitten edistämässä palokunta-aatetta tai tekemässä teatteria.

Meille sotavuosien jälkeen syntyneille suomalaiselle on yhteistä usko ja luottamus kansalaisten tasa-arvoon, yhteiseen hyvinvointiin, kaikkien asukkaiden keskinäiseen solidaarisuuteen sekä koulutukseen. Tuo tunne on samalla sitä, mitä pidetään suomalaisuuteen kuuluvana. Se on myös ylpeyttä ja ylemmyydentunnetta niitä maita ja kansoja kohtaan, joissa näin ei ole. On olemassa maita ja kansoja, joissa eliitin ja eri kansanosien välillä on valtava kuilu, useita sosiaalisia kerroksia, eikä kansallisia yhdistävää näkemystä yhteisistä ominaisuuksista, käyttäytymistavoista ja solidaarisuudesta ole. Suomalaiset suhtautuvat näihin maihin ja kansoihin kummaksuen. Miten voi olla maita, joissa kaikilla sen asukkailla ei ole samoja oikeuksia ja mahdollisuuksia. Kuinka voi olla yhteiskuntia, joissa yhteistä hyvää ei jaeta tasapuolisesti, vaan osa väestöstä on osin tai kokonaan rajattu toimivan yhteiskunnan ulkopuolelle eräänlaisiksi toisen tai kolmannen luokan kansalaisiksi. Kuinka on mahdollista, että jossain asukkaita määritellään jopa eräänlaiseksi roskaväeksi, johon mahdollisesti kohdistuvien sosiaalisten tai kasvatuksellisten toimenpiteiden sanotaan olevan hukkaan heitettyä rahaa.

Suomi, sellaisena kuin sen tunnemme, on kansanliikkeiden synnyttämä Suomi. Kansalaistoiminta, järjestöt ja yhdistykset ovat kansan yhtenäiseksi kasvattaneet ja sille arvonsa jakaneet. Järjestöissä on toimittu yhdessä yhtä tai useampaa päämäärää tavoitellen, mutta ennen kaikkia on oltu rinta rinnan, eliitti ja kansa, herrat ja narrit samaa penkkiä iltamissa istuen, lapiota talkoissa heiluttaen, kuorossa laulaen ja järjestölippua rivissä kantaen. Tasa-arvoisiksi suomalaiset kasvattivat maalaisliitolaisten tupaillat, lionsklubit, työväentalojen iltamat… Yhteinen hyvä kokosi suomalaiset toki eri sisältöisiin toimintoihin, mutta tapa toimia oli silti sama. Pyrkimys oli yhtä aikaa kasvattaa ihmisiä ja edistää yhteisen tavoitteen toteutumista.

Yhdistys- ja seuratoiminta on osa yhteiskuntaa ja muuttuu ja elää sen myötä. Yhdistys- ja seuratoiminta herättivät syntyessään, 1800- ja 1900-luvun vaihteessa, suomalaisissa innostusta. Vanhat arvot ja pyhäpäivän vietto saivat tuolloin rinnalleen uusia tapoja, eikä yhteentörmäyksiltä vältytty. Otattakoon esimerkki Pohjois-Karjalan eteläisimmästä kolkasta Kesälahdelta. Harvoin, tuskin koskaan oli kuultu niin korkealla äänelle perkeleen nimeä kuin Kesälahden kirkossa helluntaina 1911. Kirkkoherra Matti Merivirta manasi ensin isännät helvettiin. Seuraavana oli nuorten vuoro. Merivirta pauhasi, että aikoivatko nuoret muuttaa kirkon tanssisaliksi ja teatterihuoneeksi, sillä nuoret viettivät pyhäpäivän näytelmiä harjoitellen. Korttiakin nuoret löivät, eivätkä kirkossa käyneet.

Vaikka miesten ja naisten tasa-arvosta puhuttiin, hallitsivat miehet vielä 1900-luvun alussa julkisuutta. Seurakunnassa sai nainen vaieta, ja vaiti oli nainen yleensä myös julkisissa tilaisuuksissa, siksi vahvat ja rohkeat naiset herättivät kummastusta ja kiinnostusta niin tuvissa kuin kyläteillä. Pohjois-Karjalan naisten yhteiskunnallinen aktiivisuus nousi välittömästi eurooppalaiseen tietoisuuteen. Pielisjärven piirilääkäri Onni Granholm hätkähdytti kansainvälistä naisliikettä kirjoituksillaan naisen yhteiskunnallisen aseman nousun vaikutuksista. Granholmin mukaan ”naisemansipatsioni” johti mielisairauksien lisääntymiseen. Granholmin mielestä naisliikkeen ajatukset omaksuneet naiset tekivät epämiellyttävän vaikutelman, kerrassaan niin iljettävän, että heistä tahtoi pysyä loitolla. Erityisesti ”naisemansipatisonin” omaksumaa naisopettajaa oli varottava, sillä hän saattoi oppilaansa normaalille kehitykselle sopimattomaksi, väitti Granholm.

Naiset tulivat mukaan toimintaan ja yhdistys- ja seuratoiminta näytti olevan vastaus kaikkeen. Isännät laskivat eri puolilla Pohjois-Karjalaa, mikä olisi edullisen tapa hoitaa yhteiset asiat ja järjestää seurakunnalliset ja kunnalliset palvelut. Se näytti olevan oman kylän ympärille rakentuva kunta, jota hoidettaisiin yhdessä ja ilman palkkaa ikään kuin mitä tahansa seuraa tai yhdistystä. Päätösvalta pysyisi omissa käsissä ja lähellä. Mahdolliset hyödyt tulisivat nekin oman kyläkunnan hyväksi, eivätkä ainakaan hyödyttäisi vierasta kirkonkylää tai kaukaista kaupunkia. Viekissä, Nurmeksen ja Pielisjärven rajalla haaveiltiin omasta kunnasta. Samoin Kontiolahden pohjoiset kylät haikailivat yhteisestä kokonaisuudesta. Mukaan olisivat liittyneet ainakin Romppala, Puso ja Kopravaara. Myös Ahmovaaraa oli haviteltu joukkoon, mutta kun ahmovaaralaiset olivat kieltäytyneet moiseen korpiseurakuntaan liittymästä, oli koko suunnitelma kaatunut. Toteutuessaan uusi seurakunta olisi merkinnyt uuden kunnan syntymistä Kontiolahden ja Juuan rajalle. Taipaleen ortodoksien keskuudessa eli edelleen ajatus erosta Liperistä ja omasta Viinijärven ympärille rakentuvasta kunnasta. Kuntajakoa pohdittiin myös eripuolilla Ilomantsia. Kivilahden ja sittemmin Uimaharjun ympärille on suunniteltu Koitereen kuntaa.

Kansanliikkeet syntyivät autonomisessa Suomessa, mutta vasta toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa niiden ajama unelma lopulta toteutui. Tasa-arvoinen ja solidaarinen Suomi oli siis pitkäaikaisen kasvatustyön tulos. Suomesta tuli sananvapauden, sukupuolten välisen tasa-arvon ja hyvinvoinnin maa, jossa koulutus ja palvelut jaettiin tasapuolisesti kaikille kansalaisten omaa rahapussia vilkuilematta. Hyvä maksettiin yhdessä veroina. Köyhä maksoi vähistään, rikkaampi varallisuudestaan, ehkä toisinaan nurkuillen, mutta maksoipa silti. Tulonsiirtojen ja palveluiden avulla julkinen sektori huolehti ihmisten tasa-arvoisesta toimeentulosta. Samalla yhdistyksen ja järjestöt saattoivat keskittyä omaan toimintaansa. Niistä muodostui leppoisia, luovia, aatteellisia ja aidosti asiastaan innostuneita toimijoita. Jaettu hyvinvointi loi myös sen suomalaisuuden, jollaisena se yhä tahdotaan muille esittää.

Kulloinkin noudatettava talouspolitiikka vaikuttaa kulttuuriin ja arvoihin, myös käsityksiin siitä, mikä on oikeus ja kohtuus. Vielä kymmenisen vuotta sitten oli itsestään selvää, että kaikki ovat yhteisen avun ja huolenpidon piirissä. Sataviisikymmentä vuotta sitten näin ei ollut, eikä siten ollut sata vuotta sitten.

Sataviisikymmentä vuotta sitten kohtasi Suomen kato, jota seurannut nälänhätä tauteineen tappoi noin 150 000 suomalaista. Nälkävuosien avustustoiminta jäi pääosin yksityisen armeliaisuuden väliin. Siitä ei tehty yhteistä yhteiskunnallista velvoitetta. Apua näyttävät keränneen etenkin säätyläisrouvat ja sitä lahjoittivat liikemiehet. Koko kansaa koskevaa omaisuuteen puuttumista, kuten sittemmin esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeisessä asutustoiminnassa ja maanjaossa tehtiin, ei nälkävuosina tehty.

Vaikka apua ei jaettu kaikkia suomalaisia yhdistävänä, nälkävuosien aikana luotiin kuvaa yhtenäisestä Suomesta. Avustuksia jaettiin ”maamme” eli Suomen eri alueiden hätääkärsiville. Avun saajien ja avun antajien välinen ero oli suuri. Avun saajien eli hätääntyneen kansan odotettiin olevan nöyrä ja ottavan kiitollisena vastaan armonpalat, joita kansallinen eliitti, säätyläisrouvat ja liikemiehet heille hyväntahtoisesti tahtoivat myöntää.

Kaikkia ei armeliaisuus kaikkia sykähdyttänyt. Nurmeksesta lähetettiin Suomen Wiralliseen Lehteen maaseutukirje, jossa valitettiin suurenkerjäläislauman tottuneen katovuosina yksityisten armeliaisuuteen. Kerjuulla oli kirjoittajan mielestä turmiollinen vaikutus kasvavaan nuorisoon, joka lapsuudesta asti tottui työttömänä kuljeksemiseen, ja se, joka tätä turmiollista tietä kulki, joutui lopulta rikoksen polulle. Kerjäläiset sanoivat kulkemisensa syyksi työttömyyden, mutta kirjottaja ei sitä uskonut ja vaati todisteita. Hänen mielestään kiertolaiset olisi otettava kasvatuslaitoksiin useaksi vuosiksi ja heille oli opetettava yritteliäisyyttä, maanviljelystaitoja, käsityöläisyyttä ja muita askareita, jotta elättäisivät itsensä. Kirjoittajan mukaan syy kurjuuteen oli siis henkilöissä itsessään, heidän yrityshalunsa puutteessa, ei suinkaan yhteiskunnan rakenteissa ja työnpuutteessa. Kirjoittaja ei ollut yksin ajatuksineen, vaan se heijasteli tuon aikakauden liberalismin läpitunkemaa yhteiskunnallista ajattelua. Se oli konkretisoitunut vuoden 1865 joutolaisasetuksessa, jossa henkilö, joka ei ollut uuttera, määriteltiin joutolaiseksi. Vastikkeetonta apua ei saanut antaa, vaan apua vastaan oli tehtävä jotain työtä. Vapauden menetyksellä ja selkeällä pakkotyön uhalla pyrittiin vähentämään (sosiaali)kustannuksia. Köyhyys pyrittiin leimaamaan häpeälliseksi. Liberalismi painotti yksilön kykyä ja vaatimusta selvitä ilman apua. Köyhäinhoidolle annettiin alentava ja pelottava leima. Sitä saivat hävetä avuntarvitsijat. Ylemmyydentunne puolestaan täytti avun antajat.

Viimeiset kymmenen vuotta on Suomessa ja muualla Euroopassa noudatettu niin sanottua säästäväisyyden ja niukkuuden politiikkaa. Kansalaiselle säästäminen näkyy kurjistumisena, usein valtion takaaminen palvelujen katoamisena, hyvinvointivaltion näivettymisenä. Noudatettava politiikka vaikuttaa arkiseen elämiseen, toimeentuloon, mutta sillä on moraalisia ja kulttuurisia merkityksiä. Niukkuuden politiikan uusliberaalinen sanoma painottaa, pärjäämistä ja yrittämistä. Se toi mukanaan prekaarit työmarkkinat, irtisanomiset ja tuloerojen kasvun. Työttömyyden syy ei olekaan yhteiskunnallisissa rakenteissa tai työelämän muutoksissa, vaan se on henkilökohtainen: et ehkä yritä tarpeeksi, haluat sosiaaliavustuksia ja elää yhteiskunnan varoilla. Uusliberaali kilpailuyhteiskunta jakaa kansalaiset voittajiin ja häviäjiin. Noudatettu talouspolitiikka on heijastunut kaikkialle yhteiskuntaan, ikävä kyllä myös järjestötoimintaan ja yhdistyksiin.

Valtiovallan halu siirtää hyvinvointiyhteiskunnan tehtäviä erilaisen järjestöjen tehtäväksi eli kolmannelle sektorille on kaamea kehityskulku. Kolmas sektori on tuottanut vain omien aatteidensa mukaista lisäarvoa, mutta kansalaisten tasa-arvoisesta elämästä ja toimeentulosta on huolehtinut julkinen valta. Jos hyvinvoinnin perustehtävä, heikommista huolehtiminen, siirtyy järjestöjen vastuulle, se merkitsee paluuta 1800-luvun lopun julmiin aikoihin. Tuolloin heikommista huolehtiminen ei ollutkaan yhteinen asia, vaan se jätettiin yksityisen armeliaisuuden varaan. Pelkona on, että harjoitettava politiikka johtaa esimerkiksi keräyksiin ja erilaisiin lahjoitusvaroin toimiviin yksikköihin. Kokonaisten sairaaloiden perustaminen ja toiminta eivät voi perustua lahjoitusvaroille eli yksityiseen armeliaisuuteen. Se on valtiovallan eli yhteiskunnan, siis meidän veronmaksajien yhteinen tehtävä. Toki hyväntekeväisyyttä voi tehdä ja pitää tehdä, mutta peruspalvelujen tulee olla yhteisesti hoidettuja.

Yhdistystoiminnan malli, yhdessä toimiminen yhteisen päämäärän eteen yhteiseltä pohjalta, ei näytä vetävän väkeä toimintaan, eikä ihme, sillä osa jäsenistöstä vaatii palveluja ja vastinetta, eikä itse osallistu tekemiseen tai edes yhteisiin tilaisuuksiin. Samaan aikaan ulkoiset toiveet ja ylipäätään tehtäväkenttä laajenevat. Toiminnan jatkuvuus ja kestävyys asettavat järjestöjen toimijoiden sitoutuneisuuden ja jaksavuuden kautta pakosta kyseenalaiseksi. Yhdistysten toiminta ei voi perustua valtiovallalle annettavaa eräänlaiseen ilmaiseen työpanokseen ja heikentyvien palveluiden paikkaamiseen.

Järjestötoiminta on palkitseva, jos siitä saa henkilökohtaista iloa, ja jos se tavoittelee edes suunnilleen samoja asioita, joita kukin toimija itse ajaa. Järjestö ja seura ovat kokoontumispaikka, keskustelupaikka ja itsessään syy toimia. Ja se on jo jotain. Yhteinen ilo.

Esitelmä tilaisuudessa

Yhdessä - Pohjois-Karjalan Järjestöjuhla

23.9.2017 klo 13 Carelia-sali, Yliopistonkatu 4, Joensuu