Anna-Maria Isola ja Esa Suominen pohtivat vastikään
ilmestyneessä kirjassaan Suomalainen köyhyys huono-osaisuutta ja
eriarvoistumista ihmisten tarinoiden ja kokemusten kautta.
Mitkä ovat ne tekijät, jotka saavat ihmisen kokemaan
osallisuutta: kuulumista yhteisöön, halua vaikuttaa ja ottaa vastuuta omasta ja
lähiyhteisön elämästä. Mitä ovat ne rakenteelliset epäkohdat, jotka estävät eri
syistä uloslyötyä mutta kaikkensa yrittävää kipuamasta takaisin?
Suomalainen yhteiskunta on muuttunut 90 -luvun laman jälkeen
eriarvoisemmaksi: varallisuuserot ovat kasvaneet, köyhyys ja
pitkäaikaistyöttömyys ovat lisääntyneet.
Pitkäaikaistyöttömyys on yksi köyhyyttä aiheuttava ja ylläpitävä ongelma:
1980 –luvun lopulla pitkittyneesti työttömiä oli 3000 -4000 henkilöä, nyt heitä
on yli 100 000. Lapsiperheköyhyyden kasvu on hälyttävää ja on
kaksinkertaistunut viimeisen viidentoista vuoden aikana. Asuinalueiden eriytyminen vahvistaa köyhien
alaluokan syntymistä, vapaa kouluvalinta
eriarvoistaa lapset lähikouluihin ja parempiin kouluihin ja murentaa
tasa-arvoista suomalaista koulujärjestelmää.
Kaikki tämä johtaa sosiaalisen etäisyyden kasvuun ihmisten
välillä. Asenteet kärjistyvät ja ymmärrys vähenee, syntyy helpommin solidaarisuusvajeita
ja empatiakuiluja. On yhä vaikeampi argumentoida köyhyyttä vähentävien
yhteiskunnallisten uudistusten puolesta. Paremmassa asemassa olevilla on
vaikeuksia arvostaa huonommassa asemassa olevia. Köyhyys näyttäytyy tyhmyytenä
ja työttömyys laiskuutena. Juho Saari onkin osuvasti todennut, että mitä
kauempaa työtöntä katsoo, sitä laiskemmalta hän näyttää!
Ihmisarvon keskeinen ulottuvuus on mahdollisuus kokea
itsensä arvokkaaksi. Tänä päivänä on
ihan liikaa itsensä tarpeettomaksi ja
arvottomaksi kokevia ihmisiä. Yhteiskunnallisen puheen keskiössä on talous,
mutta silti unohtuu, että huono-osaisuus tulee monella tavalla kalliiksi. Miksi
huolehtia itsestä, jos itsellä ei ole tarkoitusta ja merkitystä. Jos ihminen ei
tunne olevansa tunnustettu ja osallinen, terveyden edistämiseen ja
huono-osaisuuden poistamiseen syydetyt rahat valuvat kankkulan kaivoon. Puhe
arvokkuudesta ei tällöin ole pehmeä vaan kova fakta!
Pitkäaikaistyöttömyys aiheuttaa usein sekä köyhyyttä että
häpeää ja vastavuoroisten ihmissuhteiden solmimisen vaikeutta. Ihmisen yhteys
tavalliseen suomalaiseen elämään häviää. Vaikeus liittyä yhteisöihin
etäännyttää vähemmän arvokkaaksi itsensä kokevat demokraattisesta
järjestelmästä. Ei uskota, että voi vaikuttaa. Tämä on myös alusta itseä heikompien
alistamiselle ja koville asenteille mm turvapaikanhakijoita kohtaan sekä sosiaalisen eheyden säröilylle.
Pohjois-Karjalassa Siun Soten asukasilloissa on pohdittu
monin eri tavoin sitä, miten palvelut vastaisivat paremmin asukkaiden tarpeita
ja miten ihmisten ääni kuuluisi sekä palveluja että ylipäätään yhteiskuntaa
kehitettäessä. Palvelujärjestelmällä on huoli ns paljon palveluja käyttävästä
väestönosasta, heistä, jotka sekä tulevat järjestelmälle kalliiksi, mutta joita
myös juoksutetaan luukulta toiselle ilman näkyvää tai vaikuttavaa tulosta.
Asiantuntijuuden ja palvelujärjestelmän suuri haaste on
ihmisen kohtaaminen dialogisesti. Omavastuusta kyllä puhutaan, mutta motivaation
ja tahdon vahvistumiseen tarvitaan aitoa kohtaamista ja kuulemista, arvokkuuden tunteen palauttamista,
joka voi johtaa osallisuuden kokemukseen ja huono-osaisuuden karistamiseen,
kykyyn ottaa vastuuta. Tarvitaan myös parempaa ymmärrystä kansalaisyhteiskunnan
toiminnasta. Toimenpiteiden kohteena olevan asema on raskas ja epätasa-arvoinen.
Yhdistyksistä, vapaasta kansalaistoiminnasta ja yhteisöistä voi löytyä paikkoja
oman toimijuuden ja osallisuuden kokemuksen vahvistumiselle.
Kirjoittaja:
Elina Pajula, toiminnanjohtaja
Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti