Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry
”Sanotaan että elämä
on sitä miksi sen tekee. Mutta minulta - kuten monelta muulta - puuttuu voimia
muotoilla edes yksi ainoa päivä mieleisekseni.”
Luin hiljattain Mathias Rosenlundin (s. 1981) viime syksynä
ilmestyneen omaelämänkerrallisen esikoisteoksen Vaskivuorentie 20. Tätä ennen olin
törmännyt Rosenlundiin Helsingin Sanomien kuukausiliitteen artikkelissa, joka
jakoi suomalaiset kuuteen uuteen yhteiskuntaluokkaan (www.hs.fi/luokkakone).
Rosenlund edusti jutussa ”vähäosaista”. Jaottelu, joka perustuu Turun
yliopistossa laadittuun matemaattiseen todennäköisyysmalliin, määrittelee
vähäosaisten luokkaan kuuluvan säännöllisestä työelämästä heikon koulutuksen
tai elämäntilanteen vuoksi syrjäytyneitä ihmisiä, joiden rahat riittävät vain
aivan välttämättömään. Vähäosaisten luokassa sosiaaliset ja terveydelliset
ongelmat kasautuvat, monet ovat yksinäisiä.
Luokkakoneen luotettavuudesta voi olla montaa mieltä. Luokittelun
tarkoituksena lienee kuitenkin keskustelun herättäminen. Minut artikkeli sai
tarttumaan vähäosaisen Mathias Rosenlundin kirjaan.
Kirja kuvaa köyhän perheen elämää ja sukupolvelta toiselle
siirtyvää osattomuutta nykysuomessa. Tarina alkaa tukholmalaisesta lähiöstä,
jossa suomalainen siirtolaisperhe elää niukkaa arkea. Perheen muutettua Suomeen
taistelu toimeentulosta jatkuu. Rosenlundin molemmat vanhemmat käyvät töissä,
mutta rahaa ei ole koskaan riittävästi. Aikuistuttuaan Rosenlund muuttaa pääkaupunkiseudulle,
aloittaa kirjallisuuden opinnot ja perustaa perheen Vantaan Myyrmäkeen
Vaskivuorentielle. Lapsen syntymä laukaisee vaimon masennuksen. Perheestä huolehtiminen
ja elättäminen jäävät päähenkilön vastuulle.
Rosenlundin kirja on tunteita täynnä. Pieninä ohikiitävinä
hetkinä päähenkilö kokee iloa, mutta useimmiten epävarmuutta, surua, vihaa,
toivottomuutta, pelkoa, huolta ja voimattomuutta. Elämä on sinnittelyä ja
selviämistä päivästä toiseen. Ulospääsy köyhyyden kehästä on vaikeaa. Kirja
nostaakin esiin niitä sudenkuoppia, jotka estävät eteenpäin pääsemisen. Päähenkilö
tekee opintojen ohessa ja välillä kokopäiväisestikin töitä, mutta ne leikkaavat
perheen saamia tukia, viivästyttävät opintoja, vaikeuttavat lasten hoitamista
ja elämä jatkuu niukkana. Hiljalleen ongelmat kasautuvat: perintään mennyt
lasku johtaa toiseen ja pian pieniä kuukausituloja syö velkojen takaisin maksaminen.
Kaksi asiaa pitää päähenkilön toivoa yllä: lapset ja
kirjoittaminen. Kirjoittamiseen ja kirjallisuuden opiskeluun sisältyy kuitenkin
ristiriita, jota päähenkilö pohtii läpi teoksen. Saako ihminen seurata
unelmiaan silloin kun kotona on elätettävänä vaimo ja kaksi lasta? Onko
köyhällä oikeutta iloon ja haaveisiin? Kirjoitettava Rosenlundin kuitenkin
on. Kirjoittaminen on hänelle pakonomaista.
Se on tapa työstää elämää ja tapa selvitä hengissä vallitsevasta
elämäntilanteesta.
Kaikessa rehellisyydessään kirja on masentavaa luettavaa,
mutta aiheen raskaudesta huolimatta luin kirjan loppuun yhdeltä istumalta. Kirja
sai minut miettimään omaa elämänkulkuani ja erityisesti niitä elämän taitekohtia,
joissa olisi voinut käydä huonostikin. Vaikka en tule varakkaasta kodista, sain
opiskeluaikana äidiltäni aina hieman taskurahaa. Kun yksinhuoltajana sain
lapsen, oli ystävissäni innokkaita hoitajia ja vauvan tarvikkeita pursui ovista
ja ikkunoista. Pienen perinnön turvin pystyin maksamaan lainojani sekä opiskelemaan
uuden ammatin huomatessani ettei ensimmäinen tutkinto työllistä. Monella tapaa
olen ollut hyväosainen.
Se että kaikilla olisi tänä päivänä tasa-arvoiset
elämäneväät, ei pidä paikkaansa. Tätä ajatusta kohti suomalainen
hyvinvointiyhteiskunta on kulkenut, mutta viime vuosikymmeninä on menty
takapakkia. Tutkimusten mukaan kuilut kansalaisten välillä ovat kasvaneet ja
erityisesti lapsiperheiden köyhyys on lisääntynyt.
Viime sunnuntain Helsingin Sanomissa (26.1.) kerrottiin
suomalaisten myötätunnosta tai pikemminkin sen puutteesta: noin puolet
suomalaisista ei tunne lainkaan myötätuntoa asunnottomia ja muita huono-osaisia
kohtaan; yli 60 % sanoo, ettei ole heidän kanssaan samassa veneessä. Sosiaalipolitiikan
professori Juho Saaren mukaan hyvin toimeentulevalle väestölle oman maan
huono-osaiset ovat muukalaisia.