29.1.2014

Oman maan muukalaiset - luokkaretki vähäosaisuuteen

Matleena Pekkanen, Työhönvalmentaja, Polkuja yrityksiin -projekti
Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry

”Sanotaan että elämä on sitä miksi sen tekee. Mutta minulta - kuten monelta muulta - puuttuu voimia muotoilla edes yksi ainoa päivä mieleisekseni.”

Luin hiljattain Mathias Rosenlundin (s. 1981) viime syksynä ilmestyneen omaelämänkerrallisen esikoisteoksen Vaskivuorentie 20. Tätä ennen olin törmännyt Rosenlundiin Helsingin Sanomien kuukausiliitteen artikkelissa, joka jakoi suomalaiset kuuteen uuteen yhteiskuntaluokkaan (www.hs.fi/luokkakone). 

Rosenlund edusti jutussa ”vähäosaista”. Jaottelu, joka perustuu Turun yliopistossa laadittuun matemaattiseen todennäköisyysmalliin, määrittelee vähäosaisten luokkaan kuuluvan säännöllisestä työelämästä heikon koulutuksen tai elämäntilanteen vuoksi syrjäytyneitä ihmisiä, joiden rahat riittävät vain aivan välttämättömään. Vähäosaisten luokassa sosiaaliset ja terveydelliset ongelmat kasautuvat, monet ovat yksinäisiä.

Luokkakoneen luotettavuudesta voi olla montaa mieltä. Luokittelun tarkoituksena lienee kuitenkin keskustelun herättäminen. Minut artikkeli sai tarttumaan vähäosaisen Mathias Rosenlundin kirjaan.

Kirja kuvaa köyhän perheen elämää ja sukupolvelta toiselle siirtyvää osattomuutta nykysuomessa. Tarina alkaa tukholmalaisesta lähiöstä, jossa suomalainen siirtolaisperhe elää niukkaa arkea. Perheen muutettua Suomeen taistelu toimeentulosta jatkuu. Rosenlundin molemmat vanhemmat käyvät töissä, mutta rahaa ei ole koskaan riittävästi. Aikuistuttuaan Rosenlund muuttaa pääkaupunkiseudulle, aloittaa kirjallisuuden opinnot ja perustaa perheen Vantaan Myyrmäkeen Vaskivuorentielle. Lapsen syntymä laukaisee vaimon masennuksen. Perheestä huolehtiminen ja elättäminen jäävät päähenkilön vastuulle.

Rosenlundin kirja on tunteita täynnä. Pieninä ohikiitävinä hetkinä päähenkilö kokee iloa, mutta useimmiten epävarmuutta, surua, vihaa, toivottomuutta, pelkoa, huolta ja voimattomuutta. Elämä on sinnittelyä ja selviämistä päivästä toiseen. Ulospääsy köyhyyden kehästä on vaikeaa. Kirja nostaakin esiin niitä sudenkuoppia, jotka estävät eteenpäin pääsemisen. Päähenkilö tekee opintojen ohessa ja välillä kokopäiväisestikin töitä, mutta ne leikkaavat perheen saamia tukia, viivästyttävät opintoja, vaikeuttavat lasten hoitamista ja elämä jatkuu niukkana. Hiljalleen ongelmat kasautuvat: perintään mennyt lasku johtaa toiseen ja pian pieniä kuukausituloja syö velkojen takaisin maksaminen.

Kaksi asiaa pitää päähenkilön toivoa yllä: lapset ja kirjoittaminen. Kirjoittamiseen ja kirjallisuuden opiskeluun sisältyy kuitenkin ristiriita, jota päähenkilö pohtii läpi teoksen. Saako ihminen seurata unelmiaan silloin kun kotona on elätettävänä vaimo ja kaksi lasta? Onko köyhällä oikeutta iloon ja haaveisiin? Kirjoitettava Rosenlundin kuitenkin on.  Kirjoittaminen on hänelle pakonomaista. Se on tapa työstää elämää ja tapa selvitä hengissä vallitsevasta elämäntilanteesta.

Kaikessa rehellisyydessään kirja on masentavaa luettavaa, mutta aiheen raskaudesta huolimatta luin kirjan loppuun yhdeltä istumalta. Kirja sai minut miettimään omaa elämänkulkuani ja erityisesti niitä elämän taitekohtia, joissa olisi voinut käydä huonostikin. Vaikka en tule varakkaasta kodista, sain opiskeluaikana äidiltäni aina hieman taskurahaa. Kun yksinhuoltajana sain lapsen, oli ystävissäni innokkaita hoitajia ja vauvan tarvikkeita pursui ovista ja ikkunoista. Pienen perinnön turvin pystyin maksamaan lainojani sekä opiskelemaan uuden ammatin huomatessani ettei ensimmäinen tutkinto työllistä. Monella tapaa olen ollut hyväosainen.

Se että kaikilla olisi tänä päivänä tasa-arvoiset elämäneväät, ei pidä paikkaansa. Tätä ajatusta kohti suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on kulkenut, mutta viime vuosikymmeninä on menty takapakkia. Tutkimusten mukaan kuilut kansalaisten välillä ovat kasvaneet ja erityisesti lapsiperheiden köyhyys on lisääntynyt.

Viime sunnuntain Helsingin Sanomissa (26.1.) kerrottiin suomalaisten myötätunnosta tai pikemminkin sen puutteesta: noin puolet suomalaisista ei tunne lainkaan myötätuntoa asunnottomia ja muita huono-osaisia kohtaan; yli 60 % sanoo, ettei ole heidän kanssaan samassa veneessä. Sosiaalipolitiikan professori Juho Saaren mukaan hyvin toimeentulevalle väestölle oman maan huono-osaiset ovat muukalaisia.

Suosittelen kaikille äkkilähtöä Vaskivuorentielle. Vähäosainen Mathias Rosenlund avaa elämänsä häpeilemättä turistille.