Sallin matkassa

Anne Pyykkönen, projektipäällikkö, oSallisuushanke Salli
Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry

Vajaat neljä vuotta sitten syksyllä olin ajatuksissani palailemassa vanhempainvapaalta työelämään. Silloin ei vielä ollut mitään aavistusta siitä, mitä tulevat vuodet toisivat tullessaan. Vuodenvaihteessa 2010-2011 sain kuulla Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksen osallisuushankkeesta, joka oli juuri saanut myönteisen rahoituspäätöksen Raha-automaattiyhdistykseltä ja projektipäällikön paikka olisi tulossa hakuun alkuvuodesta. Ennakkovihiä sain siitä, että hanke toimisi maantieteellisesti isolla alueella, ja että sille olisi asetettu kovat odotukset – osallisuuden edistäminen oli nousemassa kaikkien huulille ja herätti paljon kysymyksiä.  Salli -hankkeen odotettaisiin tuovan vastauksia epämääräiselle osallisuuden kehittämisen kentälle.

Hankesuunnitelmaa tavasin useaan otteeseen, enkä varmasti edes ymmärtänyt kaikkea mitä siinä tavoiteltiin. Teema tuntui kuitenkin tärkeältä ja sopivasti haastavalta. Aikaisempaa kokemusta projektityöstä minulle oli kertynyt ihan mukavasti ja olinhan vuosituhannen alussa työskennellyt osallisuushankkeessa aikaisemminkin – silloin kehittämisen kohteena oli nuorten osallisuus.

Pohdiskelin pitkään, onko minusta vetämään tätä kunnianhimoista hanketta, jossa väkisinkin joutuisin myös paljon matkustelemaan. Kotonakin riittää työmaata kolmen lapsen ja omakotitalon kanssa.  Päätin kuitenkin heittäytyä avoimin mielin tuntemattomaan, ottaa haasteen vastaan ja työntää kädet saveen.  Kun työ Sallissa alkoi, tuntui neljä vuotta pitkältä ajalta.

Ja kyllähän se heittäytyminen kannatti, sillä  Sallin matkassa on ollut jännittävää. Useimmiten  riemastuttavaa ja valtavan innostavaa. Välillä tuskastuttavaa ja turhauttavaa, niin kuin projektityön kuuluukin olla. Vaikka kehittämistiimin kokoonpano hankkeessa muuttui useaan otteeseen, saimme pidettyä yllä ”Sallin henkeä”, tiettyä kehittämisen intoa. Jälkeenpäin ajateltuna vuodet ovat kuluneet liiankin nopeasti – paljon olisi vielä tehtävänä.

Salli ei ole ratkaissut reilussa kolmessa vuodessa osallisuuden arvoitusta, mutta se on nostanut käsitteen ihmisten huulille ja tuonut siihen kaivattua konkretiaa. Salli on alkanut päästä jyvälle siitä, mitä osallisuuden edistämisen kentällä tulisi ottaa huomioon.  Hankkeen viimeisenä syksynä ei suinkaan lasketella leppoisasti maaliin raportoimisen ja tulosten levittämisen merkeissä, vaan on kääritty hihoja, kaiveltu lapioita vielä kerran esille ja tartuttu ajankohtaisiin tärkeisiin kehittämiskysymyksiin.  

Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys on päässyt mukaan alueellisen sote-palvelujen tuotantorakenteen valmisteluun ja Salli saa tässä valmistelussa kunniakseen yhdessä valmistelutyöryhmien kanssa huolehtia siitä, että kansalaisten ja järjestöjen ääni pääsee valmistelutyössä kuuluviin.  Pohjois-Karjalan  Siun Soten valmistelussa marraskuu on asukkaiden kuukausi!

Omalta osaltani työ Sallissa päättyy jäädessäni äitiysvapaalle lokakuussa. Olo on onnellinen, mutta samalla haikea. Salli on ollut erityisen haastava ja innostava, erityisen tärkeä. Ei ihan-mikä-tahansa-hanke. Sallissa on ollut voimaa ja väkevyyttä ja samalla herkkyyttä kuulla ihmistä, asettua heikomman puolelle. Iloissani olen siitä, että projektipäällikkönä jatkaa alusta asti kehittäjänä toiminut Hanna Pieviläinen. Hannan, Tanjan ja Karitan käsiin voin huolettomin mielin hankkeen jättää.

Taisin selvitä kunnialla tästä vaativasta tehtävästä Sallin projektipäällikkönä. Iso kiitos siitä kuuluu Sallin kaikille projektikehittäjille, koko Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksen työyhteisölle, tärkeälle Elina Pajulan ja  Arja Jämsénin antamalle kehittämistuelle, hankkeen ohjausryhmälle ja tietenkin hankkeen yhteistyökumppaneille.  Kiitos, että sain olla tässä mukana.

Matka jatkuu, Salli oSallisuus!

Työnhaussa jokainen tsäänssi on mahdollisuus

Matleena Pekkanen, Työhönvalmentaja,
Polkuja Yrityksiin -projekti
Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry

Yhdistyksemme vuoden mittaiseen määräaikaispestiin tuli 103 työhakemusta, kertoi yhteistyökumppani hiljattain. Hakijoista olisin voinut ottaa töihin 80 henkilöä, oli todella monialaista osaamista, jatkoi mies.

Niinpä. Taloustaantuman aikana työpaikkoja on vähän ja hyviä hakijoita paljon. Tässä yhtälössä kilpailu avoimista paikoista on äärimmäisen kova. Harvalla hakemuksella pääsee työhaastatteluun, ja silloinkin jaossa on vain yksi palkinto. Varasija työhaastattelussa ei lohduta, vaikka se tarkoittaa, että on ollut loistava.

Työnhaku on tunteikasta matkantekoa, jossa toivo ja epätoivo ovat toistuvasti läsnä. Työtä hakiessa joutuu asettamaan itsensä arvioitavaksi, karsittavaksi ja hylättäväksi. Hyvälläkin itsetunnolla ja ammattitaidolla varustettu hakija alkaa prosessin pitkittyessä miettiä, mikä itsessä on vikana, kun ei kelpaa. Eikä oloa ainakaan helpota se, että työorientoituneessa Suomessa työttömyys nähdään usein yksilön ongelmana ja ominaisuutena. Siitäkin huolimatta, että erilaiset yt-neuvottelu- ja irtisanomisuutiset ovat jokapäiväisiä uutisotsikoita.

YLE uutisoi keväällä, että kymmenettuhannet työttömät ovat turhautuneina luopuneet työnhausta. Ilmiö ei ole uusi, mutta tilastollisesti työnhaun lopettaneiden määrä on kasvussa. Onko työnhaussa mitään järkeä, jos tuloksia ei tule, kysyy jutussa haastateltu työnhakija.

Työnhausta luopuminen toistuvien pettymysten jälkeen on inhimillistä ja ymmärrettävää, mutta ei missään nimessä kannatettavaa. Siinä vaiheessa kun omat voimat ja ideat loppuvat - ja mielellään jo paljon aiemmin - on haettava apua ystävistä, vertaistuesta ja ammatillisilta toimijoilta. Työtön tarvitsee vierelleen kanssaihmisiä, sillä ihmisten välisissä kohtaamissa syntyy uusia ajatuksia ja näkökulmia. Se on uuden suunnan löytämisen edellytys: kun ammatti häviää alta ja koulutus vanhentuu, on löydettävä uusi tulevaisuuteen suuntaava vaihtoehto.

Miksi nöyrtyisin osa-aikaiseen yhdistystyöhön tai lähtisin ilmaiseksi työkokeiluun, kysyy tuotannollisista ja taloudellisista syistä irtisanottu pitkän työkokemuksen omaava työtön työnhakija. Tähän vastaan henkilökohtaisella mielipiteelläni: kun takana on 500 päivää työttömyyttä ja perinteinen työnhaku ei ole tuottanut tulosta, kannattaa tarjolla olevia vaihtoehtoja tarkastella avarakatseisesti. Yhdistys- ja hanketyössä on mahdollisuus räätälöidä työtehtäviä työntekijän oman osaamisen ja mielenkiinnon mukaisesti sekä hankkia ammatillista koulutusta ja lyhytkoulutuksia, työkokeilu voi toimia rekrytointikanavana yritykseen ja kaupungin työllistämistukipaikka voi silottaa tietä kuntasektorille. Välityömarkkinoilta on löytynyt ja löytyy koko ajan polkuja avoimille työmarkkinoille.

Ihminen jää helposti jumiin tuudittuen ja tottuen omiin osin valheellisiin ajatuspinttymiinsä. Itsepetos on luonnollista: kivulta pyritään suojautumaan. Kuitenkin työnhausta luopuminen on työttömälle se kaikkein huonoin ratkaisu. Ja jotakin tiedän siitä mistä kirjoitan, sillä itsellänikin on kokemusta työllistymistä tukevista palveluista. Ne ovat avanneet ovia, joita en liikkeelle lähtiessä edes tiennyt olemassa olevan.

Erilaisia työllistymisreittejä voi tarkastella mm. keväällä ilmestyneestä Joensuun seudun työllistymispalveluiden sähköisestä kartastosta. Se löytyy kaupungin sivuilta osoitteesta joensuu.fi/palvelukartasto.

Mahdollisuuksia on, kun niille itse antaa mahdollisuuden. Silloin ei ole kyse nöyrtymisestä, vaan rohkeudesta lähteä kohti uutta.