2.10.2017

Samaa penkkiä istuen

Miksi raivostun, kun näen kerjäläisiä. Miksi hermostun, kun teemuselänteet ja kumppanit keräävät rahaa lastensairaaloihin. Miksi ahdistun, kun ravintoloiden ja baarien työntekijät toivovat tippejä pientä palkkaansa täydentämään. Siksi, että sellaiseksi minut ja kaltaiseni on kasvatettu tasa-arvoisessa ja hyvinvointia jakavassa Suomessa. Sen Suomen synnyttivät yhdistykset ja järjestöt, jotka kokosivat kansalaisia tasa-arvoisena yhteiseen työhön omien päämäärien ja samalla yhteisen hyvän rakentamiseen. Oma etu oli samalla yhteinen etu, oltiinpa sitten edistämässä palokunta-aatetta tai tekemässä teatteria.

Meille sotavuosien jälkeen syntyneille suomalaiselle on yhteistä usko ja luottamus kansalaisten tasa-arvoon, yhteiseen hyvinvointiin, kaikkien asukkaiden keskinäiseen solidaarisuuteen sekä koulutukseen. Tuo tunne on samalla sitä, mitä pidetään suomalaisuuteen kuuluvana. Se on myös ylpeyttä ja ylemmyydentunnetta niitä maita ja kansoja kohtaan, joissa näin ei ole. On olemassa maita ja kansoja, joissa eliitin ja eri kansanosien välillä on valtava kuilu, useita sosiaalisia kerroksia, eikä kansallisia yhdistävää näkemystä yhteisistä ominaisuuksista, käyttäytymistavoista ja solidaarisuudesta ole. Suomalaiset suhtautuvat näihin maihin ja kansoihin kummaksuen. Miten voi olla maita, joissa kaikilla sen asukkailla ei ole samoja oikeuksia ja mahdollisuuksia. Kuinka voi olla yhteiskuntia, joissa yhteistä hyvää ei jaeta tasapuolisesti, vaan osa väestöstä on osin tai kokonaan rajattu toimivan yhteiskunnan ulkopuolelle eräänlaisiksi toisen tai kolmannen luokan kansalaisiksi. Kuinka on mahdollista, että jossain asukkaita määritellään jopa eräänlaiseksi roskaväeksi, johon mahdollisesti kohdistuvien sosiaalisten tai kasvatuksellisten toimenpiteiden sanotaan olevan hukkaan heitettyä rahaa.

Suomi, sellaisena kuin sen tunnemme, on kansanliikkeiden synnyttämä Suomi. Kansalaistoiminta, järjestöt ja yhdistykset ovat kansan yhtenäiseksi kasvattaneet ja sille arvonsa jakaneet. Järjestöissä on toimittu yhdessä yhtä tai useampaa päämäärää tavoitellen, mutta ennen kaikkia on oltu rinta rinnan, eliitti ja kansa, herrat ja narrit samaa penkkiä iltamissa istuen, lapiota talkoissa heiluttaen, kuorossa laulaen ja järjestölippua rivissä kantaen. Tasa-arvoisiksi suomalaiset kasvattivat maalaisliitolaisten tupaillat, lionsklubit, työväentalojen iltamat… Yhteinen hyvä kokosi suomalaiset toki eri sisältöisiin toimintoihin, mutta tapa toimia oli silti sama. Pyrkimys oli yhtä aikaa kasvattaa ihmisiä ja edistää yhteisen tavoitteen toteutumista.

Yhdistys- ja seuratoiminta on osa yhteiskuntaa ja muuttuu ja elää sen myötä. Yhdistys- ja seuratoiminta herättivät syntyessään, 1800- ja 1900-luvun vaihteessa, suomalaisissa innostusta. Vanhat arvot ja pyhäpäivän vietto saivat tuolloin rinnalleen uusia tapoja, eikä yhteentörmäyksiltä vältytty. Otattakoon esimerkki Pohjois-Karjalan eteläisimmästä kolkasta Kesälahdelta. Harvoin, tuskin koskaan oli kuultu niin korkealla äänelle perkeleen nimeä kuin Kesälahden kirkossa helluntaina 1911. Kirkkoherra Matti Merivirta manasi ensin isännät helvettiin. Seuraavana oli nuorten vuoro. Merivirta pauhasi, että aikoivatko nuoret muuttaa kirkon tanssisaliksi ja teatterihuoneeksi, sillä nuoret viettivät pyhäpäivän näytelmiä harjoitellen. Korttiakin nuoret löivät, eivätkä kirkossa käyneet.
Vaikka miesten ja naisten tasa-arvosta puhuttiin, hallitsivat miehet vielä 1900-luvun alussa julkisuutta. Seurakunnassa sai nainen vaieta, ja vaiti oli nainen yleensä myös julkisissa tilaisuuksissa, siksi vahvat ja rohkeat naiset herättivät kummastusta ja kiinnostusta niin tuvissa kuin kyläteillä. Pohjois-Karjalan naisten yhteiskunnallinen aktiivisuus nousi välittömästi eurooppalaiseen tietoisuuteen. Pielisjärven piirilääkäri Onni Granholm hätkähdytti kansainvälistä naisliikettä kirjoituksillaan naisen yhteiskunnallisen aseman nousun vaikutuksista. Granholmin mukaan ”naisemansipatsioni” johti mielisairauksien lisääntymiseen. Granholmin mielestä naisliikkeen ajatukset omaksuneet naiset tekivät epämiellyttävän vaikutelman, kerrassaan niin iljettävän, että heistä tahtoi pysyä loitolla. Erityisesti ”naisemansipatisonin” omaksumaa naisopettajaa oli varottava, sillä hän saattoi oppilaansa normaalille kehitykselle sopimattomaksi, väitti Granholm.
Naiset tulivat mukaan toimintaan ja yhdistys- ja seuratoiminta näytti olevan vastaus kaikkeen. Isännät laskivat eri puolilla Pohjois-Karjalaa, mikä olisi edullisen tapa hoitaa yhteiset asiat ja järjestää seurakunnalliset ja kunnalliset palvelut. Se näytti olevan oman kylän ympärille rakentuva kunta, jota hoidettaisiin yhdessä ja ilman palkkaa ikään kuin mitä tahansa seuraa tai yhdistystä.  Päätösvalta pysyisi omissa käsissä ja lähellä. Mahdolliset hyödyt tulisivat nekin oman kyläkunnan hyväksi, eivätkä ainakaan hyödyttäisi vierasta kirkonkylää tai kaukaista kaupunkia. Viekissä, Nurmeksen ja Pielisjärven rajalla haaveiltiin omasta kunnasta. Samoin Kontiolahden pohjoiset kylät haikailivat yhteisestä kokonaisuudesta. Mukaan olisivat liittyneet ainakin Romppala, Puso ja Kopravaara. Myös Ahmovaaraa oli haviteltu joukkoon, mutta kun ahmovaaralaiset olivat kieltäytyneet moiseen korpiseurakuntaan liittymästä, oli koko suunnitelma kaatunut. Toteutuessaan uusi seurakunta olisi merkinnyt uuden kunnan syntymistä Kontiolahden ja Juuan rajalle. Taipaleen ortodoksien keskuudessa eli edelleen ajatus erosta Liperistä ja omasta Viinijärven ympärille rakentuvasta kunnasta. Kuntajakoa pohdittiin myös eripuolilla Ilomantsia. Kivilahden ja sittemmin Uimaharjun ympärille on suunniteltu Koitereen kuntaa.

Kansanliikkeet syntyivät autonomisessa Suomessa, mutta vasta toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa niiden ajama unelma lopulta toteutui. Tasa-arvoinen ja solidaarinen Suomi oli siis pitkäaikaisen kasvatustyön tulos. Suomesta tuli sananvapauden, sukupuolten välisen tasa-arvon ja hyvinvoinnin maa, jossa koulutus ja palvelut jaettiin tasapuolisesti kaikille kansalaisten omaa rahapussia vilkuilematta. Hyvä maksettiin yhdessä veroina. Köyhä maksoi vähistään, rikkaampi varallisuudestaan, ehkä toisinaan nurkuillen, mutta maksoipa silti.  Tulonsiirtojen ja palveluiden avulla julkinen sektori huolehti ihmisten tasa-arvoisesta toimeentulosta. Samalla yhdistyksen ja järjestöt saattoivat keskittyä omaan toimintaansa. Niistä muodostui leppoisia, luovia, aatteellisia ja aidosti asiastaan innostuneita toimijoita. Jaettu hyvinvointi loi myös sen suomalaisuuden, jollaisena se yhä tahdotaan muille esittää.

Kulloinkin noudatettava talouspolitiikka vaikuttaa kulttuuriin ja arvoihin, myös käsityksiin siitä, mikä on oikeus ja kohtuus. Vielä kymmenisen vuotta sitten oli itsestään selvää, että kaikki ovat yhteisen avun ja huolenpidon piirissä. Sataviisikymmentä vuotta sitten näin ei ollut, eikä siten ollut sata vuotta sitten.

Sataviisikymmentä vuotta sitten kohtasi Suomen kato, jota seurannut nälänhätä tauteineen tappoi noin 150 000 suomalaista. Nälkävuosien avustustoiminta jäi pääosin yksityisen armeliaisuuden väliin. Siitä ei tehty yhteistä yhteiskunnallista velvoitetta. Apua näyttävät keränneen etenkin säätyläisrouvat ja sitä lahjoittivat liikemiehet. Koko kansaa koskevaa omaisuuteen puuttumista, kuten sittemmin esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeisessä asutustoiminnassa ja maanjaossa tehtiin, ei nälkävuosina tehty.

Vaikka apua ei jaettu kaikkia suomalaisia yhdistävänä, nälkävuosien aikana luotiin kuvaa yhtenäisestä Suomesta. Avustuksia jaettiin ”maamme” eli Suomen eri alueiden hätääkärsiville.  Avun saajien ja avun antajien välinen ero oli suuri. Avun saajien eli hätääntyneen kansan odotettiin olevan nöyrä ja ottavan kiitollisena vastaan armonpalat, joita kansallinen eliitti, säätyläisrouvat ja liikemiehet heille hyväntahtoisesti tahtoivat myöntää.

Kaikkia ei armeliaisuus kaikkia sykähdyttänyt. Nurmeksesta lähetettiin Suomen Wiralliseen Lehteen maaseutukirje, jossa valitettiin suurenkerjäläislauman tottuneen katovuosina yksityisten armeliaisuuteen. Kerjuulla oli kirjoittajan mielestä turmiollinen vaikutus kasvavaan nuorisoon, joka lapsuudesta asti tottui työttömänä kuljeksemiseen, ja se, joka tätä turmiollista tietä kulki, joutui lopulta rikoksen polulle. Kerjäläiset sanoivat kulkemisensa syyksi työttömyyden, mutta kirjottaja ei sitä uskonut ja vaati todisteita. Hänen mielestään kiertolaiset olisi otettava kasvatuslaitoksiin useaksi vuosiksi ja heille oli opetettava yritteliäisyyttä, maanviljelystaitoja, käsityöläisyyttä ja muita askareita, jotta elättäisivät itsensä. Kirjoittajan mukaan syy kurjuuteen oli siis henkilöissä itsessään, heidän yrityshalunsa puutteessa, ei suinkaan yhteiskunnan rakenteissa ja työnpuutteessa. Kirjoittaja ei ollut yksin ajatuksineen, vaan se heijasteli tuon aikakauden liberalismin läpitunkemaa yhteiskunnallista ajattelua. Se oli konkretisoitunut vuoden 1865 joutolaisasetuksessa, jossa henkilö, joka ei ollut uuttera, määriteltiin joutolaiseksi. Vastikkeetonta apua ei saanut antaa, vaan apua vastaan oli tehtävä jotain työtä. Vapauden menetyksellä ja selkeällä pakkotyön uhalla pyrittiin vähentämään (sosiaali)kustannuksia. Köyhyys pyrittiin leimaamaan häpeälliseksi. Liberalismi painotti yksilön kykyä ja vaatimusta selvitä ilman apua. Köyhäinhoidolle annettiin alentava ja pelottava leima. Sitä saivat hävetä avuntarvitsijat. Ylemmyydentunne puolestaan täytti avun antajat.

Viimeiset kymmenen vuotta on Suomessa ja muualla Euroopassa noudatettu niin sanottua säästäväisyyden ja niukkuuden politiikkaa. Kansalaiselle säästäminen näkyy kurjistumisena, usein valtion takaaminen palvelujen katoamisena, hyvinvointivaltion näivettymisenä. Noudatettava politiikka vaikuttaa arkiseen elämiseen, toimeentuloon, mutta sillä on moraalisia ja kulttuurisia merkityksiä. Niukkuuden politiikan uusliberaalinen sanoma painottaa, pärjäämistä ja yrittämistä. Se toi mukanaan prekaarit työmarkkinat, irtisanomiset ja tuloerojen kasvun. Työttömyyden syy ei olekaan yhteiskunnallisissa rakenteissa tai työelämän muutoksissa, vaan se on henkilökohtainen: et ehkä yritä tarpeeksi, haluat sosiaaliavustuksia ja elää yhteiskunnan varoilla. Uusliberaali kilpailuyhteiskunta jakaa kansalaiset voittajiin ja häviäjiin. Noudatettu talouspolitiikka on heijastunut kaikkialle yhteiskuntaan, ikävä kyllä myös järjestötoimintaan ja yhdistyksiin.

Valtiovallan halu siirtää hyvinvointiyhteiskunnan tehtäviä erilaisen järjestöjen tehtäväksi eli kolmannelle sektorille on kaamea kehityskulku. Kolmas sektori on tuottanut vain omien aatteidensa mukaista lisäarvoa, mutta kansalaisten tasa-arvoisesta elämästä ja toimeentulosta on huolehtinut julkinen valta. Jos hyvinvoinnin perustehtävä, heikommista huolehtiminen, siirtyy järjestöjen vastuulle, se merkitsee paluuta 1800-luvun lopun julmiin aikoihin. Tuolloin heikommista huolehtiminen ei ollutkaan yhteinen asia, vaan se jätettiin yksityisen armeliaisuuden varaan.  Pelkona on, että harjoitettava politiikka johtaa esimerkiksi keräyksiin ja erilaisiin lahjoitusvaroin toimiviin yksikköihin. Kokonaisten sairaaloiden perustaminen ja toiminta eivät voi perustua lahjoitusvaroille eli yksityiseen armeliaisuuteen. Se on valtiovallan eli yhteiskunnan, siis meidän veronmaksajien yhteinen tehtävä. Toki hyväntekeväisyyttä voi tehdä ja pitää tehdä, mutta peruspalvelujen tulee olla yhteisesti hoidettuja.

Yhdistystoiminnan malli, yhdessä toimiminen yhteisen päämäärän eteen yhteiseltä pohjalta, ei näytä vetävän väkeä toimintaan, eikä ihme, sillä osa jäsenistöstä vaatii palveluja ja vastinetta, eikä itse osallistu tekemiseen tai edes yhteisiin tilaisuuksiin. Samaan aikaan ulkoiset toiveet ja ylipäätään tehtäväkenttä laajenevat. Toiminnan jatkuvuus ja kestävyys asettavat järjestöjen toimijoiden sitoutuneisuuden ja jaksavuuden kautta pakosta kyseenalaiseksi.  Yhdistysten toiminta ei voi perustua valtiovallalle annettavaa eräänlaiseen ilmaiseen työpanokseen ja heikentyvien palveluiden paikkaamiseen.

Järjestötoiminta on palkitseva, jos siitä saa henkilökohtaista iloa, ja jos se tavoittelee edes suunnilleen samoja asioita, joita kukin toimija itse ajaa. Järjestö ja seura ovat kokoontumispaikka, keskustelupaikka ja itsessään syy toimia. Ja se on jo jotain. Yhteinen ilo.

Esitelmä tilaisuudessa
Yhdessä - Pohjois-Karjalan Järjestöjuhla
23.9.2017 klo 13 Carelia-sali, Yliopistonkatu 4, Joensuu








Dosentti (FT) Ismo Björn
Itä-Suomen yliopisto, Karjalan tutkimuslaitos
PL 111 80101 Joensuu


31.8.2017

Huominen meni, tulevaisuus on täällä

Uusista teknologioista ja robotiikasta blogin kirjoittaminen on vaikeaa. Ideat, joita olet kehitellyt päässäsi ja luulet kahjoiksi vitseiksi ovatkin seuraavaa teknologian tulevaisuutta käsittelevää artikkelia tai blogipostausta lukiessasi ihan realistinen vaihtoehto, jota joku paja työstää kovaa kyytiä kohti markkinoita.

Drone kuljettamassa järjestön työntekijää ympäri maakuntaa. Kuulostaa vitsiltä? Tosiasiassa pikagooglauksella selviää että ihmiset lentelevät droneilla jo täyttä häkää mm. Dubaissa. Samassa artikkelissa myös kerrotaan, kuinka Uber ja Nasa ovat lyöneet hynttyyt yhteen lentävän auton kehittelyssä. Lentävä robottiauto kuskaamassa järjestöedustajaa kyläiltaan on joidenkin profeettojen mielestä lähempänä kuin uskommekaan.

Scifi on sydäntäni lähellä ja olen jonkin verran  kiinnostunut roboteista, tulevaisuudesta ja niistä vekottimista joita tulevaisuudessa on tulossa. Olen huomannut, että asiat jotka ovat maallikolle vielä hupsuja ajatuksen pipanoita, ovat jossain tuolla kovaa vauhtia muotoutumassa konkreettisiksi asioiksi huomistamme varten. Ajattele vaikka:

”Rautainen hevonen, joka syö halkoja, vetää väsymättä montaa vaunua ja liikkuu tyrmistyttävää, terveydelle vaarallista 40 kilometrin tuntivauhtia! Hulluutta!”

Älypuhelin on konseptina alle 10 vuotta vanha.

Kehityksen kehittyminen ei toki alkanut eilen eikä se myöskään loppuu huomenna. Se, miten esimerkiksi pohjoiskarjalainen järjestö voi tässä päivässä varautua asioihin ja vempaimiin, jotka parasta aikaa kypsyvät erilaisten propellihattujen alla? Tulevaisuuden vekottimien tulva, niiden vaikutukset toimintaympäristöihin ja vierauden tunne jonka tulevaisuusvisioihin tutustuminen tuottaa. Miten pilvenpiirtäjien ja lentävien autojen neo-Pohjois-Karjalassa on otettu huomioon ihmisten työllisyys, osallisuus ja hyvinvointi?

Tulevaisuuden ajattelemisessa usein intuitiivisesti mieltää, että tulevaisuuden vekottimet vain heitetään sekaan, samalla kun ympäristömme pysyy samana kuin nyt. Koska eihän mikään muuttunut eilenkään. Mutta silti vanhan valokuvan kampaus naurattaa, kuvahan otettiin ihan äsken… kaksikymmentä vuotta sitten.


Tosiasiassa aika menee yhä eteenpäin yhtä hitaasti tai nopeasti kuin ennenkin. Muutoksia tulee ja tapahtuu, ja nekin ovat pian menneisyyttä. Tekemällä asioita nyt tulevaisuuteen voidaan vaikuttaa. Ketterät, joustavat ja kohderyhmänsä tuntevat järjestöt ovat tulevaisuuden tekijöitä.


Soile Nyman

7.6.2017

Digitaalinen yhteiskunta osallisuuden haasteissa

Valtavia näköaloja mahdollistava ja nopeasti kehittyvä moderni teknologia valtaa alaa kaikkialla. Kehityksen on ylistetty luovan uudenlaisia tiedon prosessoinnin käytäntöjä sekä tarjoavan yksilöille enemmän tilaa saada ääntään kuuluviin. Aikamme kuva on jatkuvasti liikkeessä oleva digitaalisuuden läpäisemä tietoyhteiskunta.

Yksilön kannalta kehityksen mukana pysyminen vaatii sekä henkisiä että taloudellisia resursseja.  Tiedon lisäksi vaaditaan uskoa tulevaisuuteen, merkityksellisyyden tunnetta sekä halua omaksua uutta teknologiaa. Tietotekniikan käyttämisestä pidättäytyminen, kokemattomuus ja tekniikan heikko hallinta tuottavat ongelmia. Ei tule unohtaa, että laajentuva tietotekninen katalogi edellyttää omaksujaltaan maksukykyä välineiden ja laitteiden hankkimiseksi.

Suomessa elää suuri joukko ihmisiä, joilla ei ole mainittuja resursseja tarvittavissa määrin. Tämä ”digiosattomuus” on monesti yhteydessä yhteiskunnalliseen osattomuuteen. Osattomuutta kokevat ihmiset ovat menettämässä uskoaan tulevaisuuteen. Samalla kokemukset merkityksellisyydestä heikkenevät ja mahdollisuuksien näkeminen käy vaikeammaksi. 

 Digitaalisessa maailmassa ei ole koskaan puhuttu tasa-arvoisuudesta. Kehitys on jättänyt heitteille esimerkiksi syrjäseuduilla asuvia, eläkeläisiä sekä yhteiskunnan huono-osaisia. Alueellinen epätasa-arvo on nähtävissä esimerkiksi nettiyhteyksien nopeuksissa. Valtaosa Suomen pinta-alasta on aluetta, jolla voidaan vain haaveilla kaikkein moderneimmista ja nopeimmista yhteyksistä.

Digiosallisuuden edistämisen kannalta voimme miettiä esimerkiksi seuraavia kysymyksiä: mitä teemme niiden ihmisten kanssa, jotka eivät tänä päivänäkään ole perehtyneet vaikkapa sosiaaliseen mediaan tai omaksuneet verkkopankkia? Mitä voimme tehdä, jos puhutaan voimattomuuden, merkityksettömyyden ja osattomuuden tunnetta kokevista ihmisistä?

Tiedon levittämisen ja perehdyttämisen lisäksi on etsittävä mahdollisuuksia lisätä yhteiskunnallista osallisuutta. Ilman yhteiskunnallisen osallisuuden tunnetta tietoa ei saada tuntumaan yksilöiden mielissä merkitykselliseltä. Suurempi osallisuus takaisi tulevaisuudessa enemmän digiosaajia ja vaikuttaisi positiivisesti lukuisilla yhteiskunnan alueilla.


Pienen väestöpohjan omaavana kansana meidän ei tule katsella sivusta toimijoiden jäämistä kehityksen ulkopuolelle. Menetämme siten vain turhaan potentiaalisia osaajia merkityksettömyyden tunteen kuiluun.

Timi Eskelinen



5.5.2017

Yhdistystyöllistämisen monet mahdollisuudet


Kolmannella sektorilla tapahtuvaa palkkatukityöllistämistä on parjattu ”tempputyöllistämiseksi”, ja sen merkitys on kyseenalaistettu moneen otteeseen eri yhteyksissä. Työhönvalmentajana saan läheltä nähdä, kuulla ja kokea lukuisia hienoja tositarinoita, millaista työtä maakunnan yhdistyksissä tehdään palkkatuella tälläkin hetkellä.

Kajo-keskus on P-K:n Sosiaaliturvayhdistyksen hallinnoima työllisyyshanke, jonka kautta maakunnan yhdistyksissä on tälläkin hetkellä noin 90 hlöä työllistettynä. Työtehtävät vaihtelevat yhdistyksen toiminnan, tavoitteiden ja kohderyhmän mukaisesti. Lukuisat kyläyhdistykset ovat saaneet kylätaloilleen huoltomiehen, remonttiapua tai vaikkapa kylätalkkarin, joka kylätalon lämmityksen lisäksi käy auttamassa kylälaisten kotona esimerkiksi lumitöissä tai nurmikon leikkuussa. Tällä työllä mahdollistetaan maaseudulla ja omakotitalossa asuminen vaikkapa ikäihmiselle tai muuten apua kaipaavalle. Kyläläiset maksavat muutaman euron korvauksen tehdystä työstä, joilla katetaan kilometrikorvaukset työntekijöille, ja työntekijä saa työehtosopimuksen mukaisen palkan, joka katetaan tässä tapauksessa palkkatuella. Onpa kylätalkkari toiminut myös asiointiapuna tai kylän tilaisuuksiin kyyditsijänä ja kesäteatterin apumiehenä.

Useiden potilasjärjestöjen jäsenet ovat saaneet työntekijän avun milloin kodin pieniin kunnostustöihin tai vaikkapa muistisairaan kaveriksi muistelutuokioihin tai kävelylle. Omaishoitaja on päässyt kauppaan yksin ja saanut lepohetken, kun järjestön työntekijä on avustanut kotona.

Perinneyhdistykset vaalivat kulttuuriperintöä, tallentavat historiaa arkistoihin ja ylläpitävät pieniä museoita maakunnassamme. Moni tarina olisi jäänyt kirjaamatta sähköiseen muotoon tai kuva-arkisto luomatta, jos ei vapaaehtoisten lisäksi olisi ollut työntekijää avustamassa. Monissa yhdistyksissä aktiivisia toimijoita on yhden tai kahden käden sormin laskettava määrä, ja heidän työpanoksensa yhdistystoimintaan on suuri. Heistä monet ovat jo työuransa tehneet ja mielellään luopuisivat vastuusta vapaaehtoistoiminnassakin pikku hiljaa. Osa taas työelämän puristuksessa pakertaa vielä iltaisin yhdistystoimijoina ja heille apukädet tulevat tarpeeseen. Eräskin yhdistysaktiivi kerran kysäisi, voisinko lisätä tunteja vuorokauteen? Siihen en pystynyt, mutta työparin hänelle saatoin etsiä.

Yhdistykset ylläpitävät myös koulujen iltapäiväkerhoja ja päiväkoteja ja järjestävät muutakin kerhotoimintaa. Lapset saavat hoivaa, koululaiset apua läksyihinsä ja eri-ikäiset aktiviteetteja arkeensa. Ohjaajan työpanos tulee tarpeeseen lapsiperheiden arkea helpottamaan. Myös taideyhdistykset ja kädentaitajien omat yhdistykset tuottavat kulttuuripalveluja, ylläpitävät näyttelytoimintaa ja käsityömyymälöitä monessa kunnassa.

Monilla yhdistyksillä on myös kirpputoritoimintaa, joka tukee kierrätystä ja kestävää kehitystä. Yhdistykset mahdollistavat kirpputorit pienissäkin kirkonkylissä, ja taajamissa; näin ostosmatka voikin hoitua jalkaisin tai pyörällä omalla kylällä. Samoissa tiloissa myös jaetaan EU-ruoka-apua tai tarjotaan avoin kohtaamispaikka kyläläisille.

Yhdistysten toiminnan kannalta työntekijän työpanos on suuressa roolissa, ja työ taasen vie tekijäänsä eteenpäin työmarkkinoilla. Palkkatuki maksetaan työnantajalle, ja työntekijä saa työehtosopimuksen mukaista palkkaa kokemuslisät huomioituna. Työsuhteen aikana on mahdollista suorittaa lisäkoulutusta, esim. työhön tarvittavia lupakortteja tai jopa aloittaa ammatillisen tutkinnon opiskelu tai sen osa. Näin tuetaan työntekijän jatkotyöllistymismahdollisuuksia kohti avoimia työmarkkinoita. Työhönvalmentajan avulla ja tuella mietitään räätälöidysti jokaisen omaa työllistymispolkua.

Alueellinen tasa-arvo ja elinvoimaisuus korostuvat usein juhlapuheissa. Jotta kauniit sanat muuttuisivat lihaksi, tarvitaan aitoja konkreettisia toimia kylien elävöittämiseksi ja pienten kuntien reuna-alueidenkin asuttuna pysymiseksi. Kylätalon piipusta kohoava savu, kesäteatteri tai museo tuovat eloa ja valoa. Palkkatukityö antaa tekijälleen työkokemusta, mutta myös yhteisölle lisäarvoa- yhteiskunnasta puhumattakaan.







Minna Savolainen
työhönvalmentaja

12.4.2017

Yksin ei pääse lähtemään

Millä tavoin sinä mieluiten annat palautetta erilaisista palveluista? Näin digiaikana moni vastaa erilaisiin kyselyihin netissä tai lähettää palautetta sähköisten palautelomakkeiden avulla. Oman alueensa tai erilaisten palvelujen kehittämiseen toiset osallistuvat erilaisissa raadeissa tai vaikka keskustelu- ja kuulemistilaisuuksissa. Miten sinä asukkaana olisit valmis osallistumaan palvelujen kehittämiseen?

Jalkauduin helmikuussa haastattelemaan ikäihmisiä asukas- ja asiakasosallisuuden teemoilta. Haastateltavia oli yhdeksän, iältään he olivat 70–89-vuotiaita. Tarkoituksenani oli selvittää, millä tavoin he mieluiten antaisivat palautetta sosiaali- ja terveyspalveluista, miten he asukkaana haluaisivat osallistua palvelujen kehittämiseen ja millaiset asiat voivat olla esteenä näihin osallistumiselle. Haastatteluissa kävi ilmi, että niin sanotuille perinteisille palautteenantokanaville, kuten puhelinsoitoille, kirjeille ja suulliselle palautteelle, on edelleen tarvetta. Toisena isona teemana haastatteluista nousi terveystekijöiden merkitys osallisuuteen ja palvelujen kehittämiseen osallistumiselle. Erityisesti fyysisen toimintakyvyn heikentyminen vaikeuttaa osallistumista monin tavoin. Lisäksi henkilökohtaisen tiedottamisen merkitys korostuu.

”Arkuus voi olla este, ei uskalla avata ääntä kun tämmöinen tavallinen ihminen ei mitään tiedä.” Palvelujen kehittämiseen asukkaana haastateltavat osallistuisivat mieluiten keskustelu- ja kuulemistilaisuuksissa. Toisaalta niihin osallistuminen koettiin haastavaksi huonontuneen fyysisen toimintakyvyn takia. ”Ei välttämättä tule lähdettyä mihinkään, kun ei yksin pääse.” Yksin ei pääse lähtemään ja taksiin ei aina ole varaa, ystäviäkään ei aina viitsi vaivata. Muita esteitä palvelujen kehittämiseen osallistumiselle haastateltavien mukaan oli tiedon puute. Tiedonsaannin parantamiseksi toivottiin esimerkiksi henkilökohtaista kutsua keskustelu- tai kuulemistilaisuuteen.

”Olen ollut hirveästi yhdistyksissä mukana, tukihenkilönä. Nykyään ei ole enää mahdollisuutta, kun olen niin huonokuntoinen.” Moni haastateltavista kertoi olleensa aktiivisesti mukana erilaisten järjestöjen ja yhdistysten toiminnassa, mutta nykyisen terveydentilan olevan sellainen, ettei mukana oloa koettu enää mahdolliseksi. Terveydellä on suuri vaikutus osallisuuteen ja osallistumiseen. Fyysisen toimintakyvyn heikentyminen vaikeuttaa osallistumista asukkaana sekä voi heikentää osallisuuden kokemuksia niin yksilö- kuin yhteisötasolla.

Järjestöjen toiminta miellettiin tärkeäksi. Voisivatko järjestöt olla jollain tavalla mukana kehittämässä palveluja? ”Kyllä pitäisi olla kehittämässä, senioreita pitää saada mukaan, ettei jää kotiin.” Haastateltavat ehdottivat, että järjestöjen tulisi olla mukana palvelujen kehittämisessä, esimerkiksi keskustelemalla ja viemällä asioita eteenpäin.
 
Haastattelemani henkilöt olivat kaikki naisia. Tärkeää olisi ollut kuulla myös ikämiesten ajatuksia siitä, kuinka he haluaisivat osallistua palvelujen kehittämiseen. Henkilökohtainen kutsu tai tiedote tuli esille monissa haastateltavien vastauksissa. Olisi mielenkiintoista myös tietää, miksi henkilökohtaista tiedottamista kaivattaisiin lisää. Onko kaikessa tietotulvassa vaikea löytää, mikä tieto koskettaa itseä tai onko tieto sellaisessa muodossa, että se saavuttaa vastaanottajansa?














Alina Kolppanen, harjoittelija Karelia AMK
Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry

10.3.2017

Yhdistystoiminnasta hyvinvointia ja elinvoimaa!

Tulevaisuuden kunnan tehtävänä on edistää kuntalaisten hyvinvointia, yhteisöllisyyttä ja alueen elinvoimaa. Kaikkea tätä löytyy yhdistyskentältä: liikunta-, kulttuuri-, harrastus-, nuoriso-, eläkeläis- sekä sosiaali- ja terveysalan yhdistyksistä, joissa ihmiset toimivat yhteisten asioiden hyväksi.

Tämän kevään kuntavaaleissa on mahdollista tarkastella myös kuntarakenteita uudella tavalla: luoda vuoropuhelua kunnan toimijoiden kesken, lisätä osallistumista ja herättää intoa kansalaistoimintaan. Monet Pohjois-Karjalan kunnista kuten Liperi, Kontiolahti, Juuka ja Outokumpu ovat lähteneet luomaan uusia päätöksentekorakenteita, joissa myös yhdistyskentän ihmiset ovat mukana. Rääkkylän yhdistykset perustivat kunnan tuella maakunnan ensimmäisen PaikallisJanen ”Rääkkylän pajan” viemään eteenpäin yhdistysten yhteistyötä sekä vahvistamaan yhteistyötä kunnan kanssa.

Paikalliset yhdistykset tarvitsevat toimiakseen tiloja, tukea ja arvostusta. Toimijoilla on paljon haasteita. Monet yhdistykset toimivat pienillä resursseilla täysin vapaaehtoispohjalta. Ihmisten ajankäytöstä käydään kovaa kilpailua ja kaupallisten vapaa-ajan aktiviteettien tarjonta on valtaisa. Opetussuunnitelmien uudistus voi tuoda järjestöjen toiminnan uudelleen kiinnostavaksi elämänareenaksi nuorille ja opiskelijoille. Vastikään Lapin yliopistossa väitelleen Liisa Ansalan mukaan yhdistyksissä toimiminen lisää opiskelumotivaatiota ja edistää opiskelijoiden työnhakua. Me yhdistyskentän aktiivit tiedämme tämän: yhdistystoiminta on tuonut meille vaikuttamisen paikkoja, ystäviä, osaamista, tärkeitä verkostoja sekä työtä.

Kun pohjoiskarjalaiset antavat omaa aikaansa yhteiseksi hyväksi, pienistäkin puroista voi rakentua mahtava virta. Elinvoimaisessa kunnassa ja menestyvässä maakunnassa keskeisin on hyvinvoiva ihminen. Pohjois-Karjalan järjestöasiain neuvottelukunta Jane haastaa kuntavaaliehdokkaat mukaan edistämään yhdistysten toimintaa!

Julkaistu Karjalaisessa 8.3.2017

 


Katja Asikainen
puheenjohtaja
Pohjois-Karjalan järjestöasiain neuvottelukunta Jane







Elina Pajula
toiminnanjohtaja
Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry




Pohjois-Karjalan Järjestöasiain neuvottelukunta JANE haastaa kuntavaaliehdokkaat rakentamaan järjestöystävällistä kuntaa: käy tekemässä oma lupauksesi yhdistystoiminnan tukemiseksi www.jelli.fi/kuntavaalit2017 -sivulla. JANE julkaisee sosiaalisessa mediassa yhdistystoimintaa tukevien kuntavaaliehdokkaiden nimet. #jane #kukasaajärjestöjenäänen 
Lisätietoa Pohjois-Karjalan Järjestöasiain neuvottelukunta JANEn Kuka saa järjestöjen äänen? -kampanjasta www.jelli.fi/kuntavaalit2017